Suomi on tuhansien järvien maa, jonka maarajaa ympäröi laajat merialueet. Nämä vesialueet ovat pullollaan kaikenlasta kalaa: pientä ja suurta, valko- ja punalihaista, istutettua ja viljeltyä. Suurhauet, silakat, siiat, lohet, raudut ja kirjolohet eivät kuitenkaan ui kalakaupan tiskille.
Roskakaloiksi haukutuista suomuisista särjistä, piikikkäistä pienahvenista ja ruotoisista lahnoista ei suomalainen kotikokki osaa laittaa minkäänlaista kalaruokaa. Ei vaikka yksi maailman tunnetuimmista ruoka-annoksista Boullabaisse koostuu pikkukaloista ja yli sata vuotta sitten Venäjän keisarin ruokapöytään pyydystettiin Suomenlahdelta norssia. Vesistöjemme pikkukalojen vilja-aitat rökittävät kassikalat maussa ja terveellisyydessä.
Me syömme enemmän kalaa kuin koskaan yli 16 kiloa henkeä kohden vuodessa, josta lähes 80 prosenttia on tuontikalaa. Pääasiassa Norjasta kuskattua värjättyä, antibiooteilla kyllästettyä viikon vanhaa kassikalaa, jota on syötetty vehnällä, soijalla ja rypsiöljyllä.
Kaupalle norjalainen teollisuuskala on ikuinen erikoistarjous, jonka kalakaupan asiakas nielee ruotoineen halpuutensa takia. Vielä 1980-luvun alussa tärkein kauppakala oli silakka, jota syötiin yli 30 miljoona kiloa. Nyt ammattikalastajien silkkasaalista yli puolet syötetään turkiseläinrehuksi vajaan kahdenkymmenen sentin kilohintaan.
Ennen paistetut silakat, erilaiset kalalaatikot ja savustetut suomukalat kuuluivat perheen arkiruokaan. Nyt tv:n kymmenissä kokkiohjelmissa opetetaan paistamaan fileoitua vuonomaan uivaa vihannesta ja kerrotaan miten ruodottomista kalapakasteista saadaan maustamalla mautonta. Näissä kaupan maksamissa mainosohjelmissa eivät edes kokeiksi itseään mainostavat keskusliikkeiden mannekiinit osaa perata tuoretta kalaa, taito joka kuului vielä muutama vuosi sitten kansalaisvelvollisuuksiin.
Jos emme osaa nauttia vesiemme villeistä ja puhtaista kaloista ruokapöydissämme, niin miten me kykenisimme kauppaamaan kalaherkkujamme maan rajojen ulkopuolelle.
Vuonna 2016 kalaviennin arvo oli 57 miljoonaa euroa, joka koostui kasvatetusta kirjolohesta, lohesta, pakastetusta silakasta ja kilohailista. Tärkeimmät vientimaat olivat Viro, Tanska, Valko-Venäjä ja Latvia. Merkittävä osa vientikaloista ostettiin samoista maista takaisin pitemmälle jalostettuina säilykekalana. Kalastuspolitiikan järjettömyyttä kuvaa se, että jopa halpaa kalarehua riittää vientiin.
Kalan kokonaiskulutuksen kasvaessa on kalan tuonti lisääntynyt kiihtyvällä tahdilla ja vuonna 2016 tuonnin arvo kohosi jo noin 420 miljoonaan euroon eli noin kahdeksan kertaa vientiä suuremmaksi. Norjalaisen istutetun kassilohen lisäksi tuotiin esimerkiksi thaimaalaista tonnikalaa purkeissa ja fileinä, pakastettua eksoottista doradoa ja puna-ahventa lämpimistä vesistä. Samaan aikaa kalakauppa valittelee, ettei tuoretta suomalaista kalaa löydy myyntiin kovasta kysynnästä huolimatta. Kalakaupan tase on taloudellisesti pahasti miinuksella.
Kalatalouden ongelmia on yritetty vuosikausia ratkaista pyyntimiesten puheilla seminaareissa ja kokouksissa. Saamamiesten neuvoja pyyntivesiltä ei ole haluttu kuunnella, vaan rajoituksilla, etupiiriajattelulla ja politikoinnilla on onnistuttu sotkemaan vesistöjemme merkittävien luonnonvarojen hyödyntäminen.
Seppo Konttinen