SEPPO KONTTINEN, KARI VITIE:
ERI MIELTÄ – TODENPUHUJA KAUKO KAREEN ELÄMÄ OTAVA 2020

Uutterat kirjoittajakaverukset Seppo Konttinen ja Kari Vitie kaivavat Suomen tasavaltaisesta historiasta erikoisia henkilöitä, joista he kirjoittavat henkilöhistoriaa mukaansatempaavan kiinnostavasti. Tietokirjailijoiden edellinen teos kertoi lännen hyväksi vakoilleesta suomalaisesta upseerista Maximilian von Hellensistä. Kun von Hellens paljastui, hänet tuomittiin ensin kuolemaan, ilmeisesti kanssasotija Saksan painostuksesta. Sodan päätyttyä, hänet nimenomaisesti Yhdysvaltain vaikutuksesta armahdettiin.

Nyt on ilmestynyt uusi teos todenpuhuja Kauko Kareesta. Kirjoittaja- ja kokemustaustaa kirjailijoilla on yllin kyllin, Konttisella yli 30 vuoden työstä Ylessä ja Vitiellä niin ikään Ylestä mutta myös kansainvälisestä urasta asekaupan asiantuntijatehtäviä myöten.

Toimittaja, kirjailija ja kustantaja Kauko Kare (1914-1996) profiloitui Kekkosen tasavallan historiaan UKK:n vallan ja vaikutuksen sitkeänä ja taipumattomana arvostelijana. Ilmankos kannessa häivähtääkin Kekkosen haamu.
Ennen sotia Kare vielä liikkui Kekkosen kanssa samoissa porukoissa mm. Akateemisessa Karjalaseurassa. Lehtimiehen kiehtova työ sai Kareen keskeyttämään opintonsa filosofian ylioppilaana.
Alkoi ura monipuolisena toimittajana, joka kirjoitti politiikasta, yhteiskunnasta, urheilusta ja kulttuurista, erityisesti kirjallisuudesta. Matkat veivät nuoren toimittajan ihailemaansa Ranskaan ja Italiaan.
Ikäluokkansa mukana Kare osallistui sotiin viesti- ja kaukopartiomiehenä. Hän sai tulikasteensa Kannaksen taisteluissa, joihin palasi vielä hermohoidon jälkeenkin.
Sodan jälkeen tuli uusi politiikka, jota Kare ei milloinkaan hyväksynyt. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti erotti Kareen ja Kekkosen tiet, ja noottikriisi sinetöi eron.

1940-luvun loppupuolen Kare työskenteli Forssan Lehden päätoimittajana ja 1950-luvun alussa Suomalaisen Suomen (nyk. Kanava) toimitussihteerinä. Kare pääsi valtakunnan kulttuurivaikuttajien piireihin.
Kare oli mielipiteissään tinkimätön eikä sietänyt niihin puuttumista. Artikkeleita alkoi jäädä julkaisematta, ja lopulta tuli lähtö Suomalaisesta Suomesta. Samoihin aikoihin Suomen Kuvalehdestä potkittu Ilmari Turja perusti menestyksekkään Uuden Kuvalehden, jonka maineikkaaseen avustajakaartiin Kare kutsuttiin.
1950-luvulla Kare ei totisesti ollut ainoa Kekkoskriitikko. Molempien nimet löytyvät Kesäyliopisto-nimisen keskusteluseuran jäsenluettelosta. Kekkonen puhui valtakunnanpolitiikasta ja Kare kirjallisuudesta.
1960-luvusta tuli Kareen kohtalon vuosikymmen. Mitään perääntymistietä hän ei linjaltaan voinut ajatellakaan. Paine toisinajattelijaa kohtaan alkoi kasvaa, ei koskaan Kekkoselta suoraan mutta välillisesti toki.
Vuosien ajan perhe koki taloudellista ahdistusta, kunnes rahahana aukesi. Postipankissa pidettiin 24.3.1965 pääjohtaja Teuvo Auran (!) kutsuma kokous. Talousvaikuttajat sopivat rahoituspanoksesta Kareelle yltyneen Kekkos-ihannoinnin hillitsemiseksi.
Perhetalouden ratkaiseva helpottaja oli Kareen kirjoittama, vuonna 1967 ilmestynyt ”Tähän on tultu” -teos. Siitä tuli bestseller. Kareet pääsivät muuttamaan Käpylään omakotitaloon, jonka autotalliin Kare perusti Alea-Kirja-kustantamon. Se tarvittiin, koska muut kustannusliikkeet kiersivät Kareen kirjan kaukaa.
”Tähän on tultu” on vaativaa luettavaa. Siinä on valtava määrä esimerkkejä Kekkosen ageerauksesta, hänen suopeudestaan Karetta ärsyttäneelle 60-luvun radikalismille ja reporadiolle sekä ”kansakunnan edun vastaisesta” Neuvostoliiton myötäilystä.
Kirja kului kansan käsissä juuri ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja. Niissä Matti Virkkunen ja Veikko Vennamo keräsivät voittaja Kekkosta suututtaneet äänimäärät. Hyvän lähdön sai myös suoraanpuhujan aikakausijulkaisu Nootti, jonka levikki tosin myöhemmin alkoi hiipua.

Kekkosen pitkän kauden päättyessä alkoi myös Kareen missio sammua. Sairasteleva vanhus ei enää vaikuttanut yhteiskunnallisena kirjoittajana.
Kauko Kareeseen jäi Kekkosen merkki, ja toisinajattelijaa alettiin, kuten usein käy, jälkikäteen ymmärtää ja kunnioittaakin. Äärioikeistolaiseksi, neuvostovastaiseksi, jopa fasistiksi haukkuminen loppui, ja Kare sai viettää viimeiset vuotensa lehtimieseläkkeen turvin. Kirja Kareesta on paikallaan tänä vuonna, kun Kekkosen syntymästä on kulunut 120 vuotta.
Kekkoskriittisyys hallitsee Kareen elämäntyötä. Konttinen ja Vitie eivät tyydy vallankriitikkovaiheisiin vaan avaavat myös Kareen merkitystä mm. kirjallisuuden tuntijana. Kareen kirjailijakuvaa työläiskirjailija Toivo Pekkasesta (WSOY 1952) pidetään hyvänä.
Sinänsä Kareen ura oli melko tavanomainen toimittajan taival. Erityisen jännittäviä seikkailuja à la von Hellens ei siitä löydy. Konttinen ja Vitie selostavat hänen vaiheitaan syntymäkodista, hattulalaisesta kartanosta, halki vuosikymmenten aina 60-luvun crescendoon, jolloin Kare erottui muista.
Kirjaan on riittänyt paljon sujuvaa kuvausta Suomen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaiheista. Takinkääntäjät, vallan mielistelijät ja suomettuneisuuden räikeimmät esimerkit käydään nimiä mainiten läpi.
Huolellisesti taustoitettu elämänkerta täyttää aukon. Kekkosen aikana Kareesta vaiettiin. Yksi tutkimus on ilmestynyt, vuonna 2010 pro gradu -työ Simo Grönroosilta, joka nyttemmin työskentelee Perussuomalaisten puoluesihteerinä. Hän valmistelee väitöskirjaa aiheesta.

MATTI SAARINEN