Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kuukausi: marraskuu 2018

EIKÖ MARKKINATALOUS TOIMI – ILMASSA KARTELLIN MAKUA

Eduskunnassa ja julkisuudessa käytiin viime vuonna kiivas keskustelu vahvempien oluiden ja lonkeroiden tulosta vähittäiskauppojen hyllyille. THL ja Eduskunnan raittiussiipi varoitti alkoholihaittojen kasvusta ja lisääntyvistä kuolemista. Päivittäistavarakauppa ry. tilasi Taloustutkimukselta tutkimuksen vahvempien alkoholijuomien tulosta kauppoihin. Tutkimuksen mukaan alkoholin kokonaiskulutus nousisi prosentin ja vahvan oluen ja lonkeron hinta tippuisi nelisenkymmentä prosenttia. Vapaampi alkoholipolitiikka voitti ja vähittäiskaupan alkoholin prosenttia nostettiin 5,5 prosenttiin 1.1.2018.

Mitä sitten tapahtui, tippuiko taivas ja vajosiko Suomi alkoholin kirouksen alle. Kulutuksen kasvusta ei ole vielä tarpeeksi tarkkoja tietoja, mutta vuoden alusta alkusyksyyn kulutus on kasvanut vuositasolla prosentin verran. Vielä ei voida sanoa osuiko Taloustutkimuksen tutkimus nappiin vai nostiko helteinen kesä kulutusta. Oluen kulutus ei juuri noussut, mutta lonkeron kokonaiskulutus on noussut lähes viisikymmentä prosenttia.

Tätä selvitystä varten keräsin vahvan oluen ja lonkeron 0,33l tölkkien hinnat Alkosta, S- ja K-ryhmän kaupoista sekä Tokmannilta ja Lidlistä. Lonkeron hintoja tuli mukaan 14 ja oluita 30. Lonkeroista pyrin keräämään Orginalin, Sinebrykoffin ja Le Cogin hinnat. Lisäksi keräsin hintatietoja kaupan omista merkeistä. Oluista hinnat kerättiin kaikista suosituimmista merkeistä. Kaikki hinnat ovat painottamattomia keskihintoja.

Lonkeroissa selvä markkinajohtaja on Hartwallin Orginal. Sitä oli tarjolla joka paikassa jopa niin dominoivasti, että esimerkiksi Tokmanni lopetti ainoan kilpailijan Sinebrykoffin myynnin kesän jälkeen. Lonkeroissa on vahvasti haistettavissa kartellin makua. Vähittäiskaupan hinnat ovat vain muutaman sentin Alkon hintoja alemmat. Ainoastaan Tokman myy Orginalia parikymmentä senttiä alle Alkon hintaa. Orginalin nettohinta Alkossa oli 2,38 e. S- ja K-ryhmissä sekä Lidlissä keskihinta oli 2,32 e ja Tokmannilla 2,18. Kaupan omien merkkien keskihinta oli 1,70 eli selvästi merkkituotteita alhaisempi, vaikka sokkotestissä laaduissa tuskin löytyy eroja. Halvin oma merkki maksoi 1,5 euroa. Omien merkkien keskihinta kertoo, mikä voisi olla lonkeron hinta, jos kilpailu todella toimisi. Hintojen lasku voisi olla hyvinkin reilut 30 prosenttia. Nyt hinnat olivat vähittäiskaupassa keskimäärin 7 prosenttia Alkoa alhaisemmat, tästäkin suurin kiitos kaupan omille merkeille.

Taloustutkimus oli ennustanut neljäkymmenen prosentin hinnanlaskun keskioluen hintakilpailun mukaisesti. Lonkeroissa teollisuus ja kauppa noudattavat yhteistä kilpailulle vierasta hintapolitiikkaa. Sitä ei horjuttanut lämmin kesä eikä kaupan omien merkkien alentunut hinta. Orginalia mainostetaan paljon ja se on hyvin esillä. Kauppojen omia merkkejä pitää kumartua hakemaan lattian tasolta.

Vahvoissa oluissa kilpailua on enemmän. Vahvojen oluiden kulutus ei ole juuri noussut. Yhtenä syynä on varmaan vähäinen markkinointi ja kilpailun välttely. Panimoille ja kaupoille keskioluiden kaltainen kilpailutilanne ei houkuttele. Vahvojen oluiden kannattavuus pyritään pitämään parempana.

Vahvojen oluiden painottamaton keskihinta oli Alkossa 1,83 euroa ja vähittäiskaupoissa 1,53 euroa. Ero oli 17 prosenttia. Halvimmillaan kotimaisen vahvan oluttölkin hinta oli 1,30 euroa eli 30 prosenttia alle Alkon hintojen. Vahvoissa oluissa hintojen laskulle on vielä runsaasti tilaa, jos halutaan päästä keskioluiden suhteelliselle tasolle. Nyt keskioluttölkin saa halvimmillaan 0,8 eurolla ja A-oluen 1,30 eurolla. Vero ei selitä hinnaneroa. Vuoden alun jälkeen vahvaa olutta ei ole juuri markkinoitu. Kansantaloustieteen yksi perusoppi on, tarjonta luo kysyntää. Ikään kuin kauppa pelkäisi, että kilpailu lisäisi kulutusta ja sitä syytettäisiin seurauksista.

Nykyisestä kilpailutilanteesta tai lähinnä sen puutteesta hyötyvät sekä teollisuus että kauppa. Kilpailua ei ole syntynyt vaikka lonkeroiden myynnin määrä on räjähtänyt ja molempien katteet ovat pysyneet korkealla. Tilanne on ihanteellinen sekä teollisuudelle että kaupalle. Kuluttajana toivoisin vahvojen lonkeroiden ja oluiden ja tarjonnan ja kilpailun lisäystä. Jos nykytilanne ei muutu, tulisi kilpailuviranomaisten tutkia asiaa.

Ilkka Lehtinen

POLIITTISTEN VIRKANIMITYSTEN HUIPPU ON SAAVUTETTU

Poliittiset virkanimitykset ovat suomalaista rakenteellista korruptiota pahimmillaan ja nyt järjestelmässä on saavutettu mädännäisyyden huippu. Sosiaali- ja terveysministerin kansliapäällikön korkeapalkkainen virka on julistettu hakuun, joka päättyy marraskuun 19.päivänä. Uuden päällikön virkatoimet alkavat vasta ensi vuoden lokakuun alusta. Mistä siis johtuu nimitysasiassa tällainen kiire varata omalle puolueen tunnolliselle soturille palkkiovirka tämän hallituksen aikana. Taustalla kummittelee SOTE- ministeriön halu valita sopiva vaan ei välttämättä pätevin SOTE-uudistusta kannattava henkilö riittävän ajoissa, niin ettei tuleva hallitus pääse sotkemaan sekoittamaan nimityskuvioita. On aikoihin eletty.

Nykyinen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattila (sin.) ei ole pystynyt julkisesti perustelemaan, miksi virka pantiin hakuun jo nyt. Ministeri Mattila tunnetaan hyvin siitä, ettei hänen kannata antautua julkiseen debattiin. Nyt sininen Mattila yrittää uittaa ehdokkaansa hallitsemaansa ministeriöön, koska uudessa hallituksessa ei nähdä Sinisten puolueen ministeriä.
Pirkko Mattilan vanha puolue perussuomalaiset esittivät jo vuonna 2012, että poliittiset virkanimitykset tulisi kriminalisoida. Puolueen entinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen- Lerner lausui eduskunnan suullisella kyselytunnilla: ”Suomessa on rakenteellista korruptiota. Yksi sen ilmenemismuodoista poliittiset virkanimitykset, joilla on ainoastaan huonoja vaikutuksia.” Lausumat ja vaatimukset unohdettiin saman tien, kun hyvä-veli kaupalla Vantaan apulaiskaupunginjohtajaksi nimitettiin perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtaja Jaakko Niinistö.

Ennen viime eduskuntavaaleja nykyinen pääministeri Juha Sipilä julisti, että poliittisista virkanimityksistä on päästävä eroon. Vaalipuheet osoittautuivat taas kerran turhiksi lupauksiksi, kun esimerkiksi Kelan johtoon valittiin keskustalainen Elli Aaltonen. Sama peli jatkui, kun uuden turhanpäiväisen Ruokaviraston johtoon valittiin Maaseutuviraston keskustauskollinen pääjohtaja. Kaikki puolueet oikealta vasemmalle ovat ylläpitäneet sitkeästi hengissä tätä korruptiojärjestelmää kansalaisten oikeustajun vastaisesti.
Suomen perustuslain 6. pykälä sanoo että kaikilla kansalaisilla tulee olla tasa-arvoinen mahdollisuus päästä virkaan taidon, kyvyn ja koetellun kansalaiskunnon perusteella. Poliittisissa virkanimityksissä kuitenkin kaiken edellä mainittujen ansioiden edelle menee puolueen jäsenyys, vaikka vain häviävän pieni osa kansasta kuuluu puolueisiin. Käytännössä valintamekanismi sulkee pois suuren osan pätevistä hakijoista viran täytön ulkopuolelle ja moni pätevä hakija ei lähde edes nimityskisaan mukaan. Kun tähän korruptiokäytäntöön sopivasti muokataan etukäteen vielä hakuehtoja, josta esimerkkinä on Eva Biaudetin (rkp.)nimittäminen vähemmistövaltuutetuksi ilman minkäänlaista tutkintoa.

Ajoivatko koko kansan vai puolueensa etua entinen SUPO:n kokoomuslainen nokkamies tai aikoinaan sisäministeriön kansliapäälliköksi nimitetty kristillisten eduskuntavaaliehdokas?

Poliittisista virkanimityksistä on vuosien saatossa kasvanut laajalle levinnyt syöpäkasvain yhteiskunnan rakenteisiin. Jo aikoinaan presidentti Kekkonen ymmärsi, että vallassa pysymisen ehto oli sopivien hännystelijöiden nimittäminen korkeisiin virkoihin. Uskollinen presidentin aseenkantaja ja yhteistoimintamies Kustaa Vilkuna nimitettiin Suomen Akatemiaan ohi pätevimpien hakijoiden, samaa kaveriväylää puolustusvoimien johtoon nousi Yrjö Keinonen ja ministeriksi pääsi ilman omia kykyjä Olavi J. Mattila, esimerkkejä riittää. Nimityskorruptio ei ole Kekkosen päivistä tervehtynyt ja sama meno näyttää jatkuvan.

Seppo Konttinen

VALTIONTAKAUKSET SUOMEN KILPAILUKYVYN KAINALOSAUVANA

Takausten voimakas kasvu tuo ison riskin

Suomen tiheä ja laaja yritystukiverkko on vaikea raivattava, vaikka sen kalleus ja haitat tiedetään. Veronmaksajien kannalta hyväksyttävämmältä tuntuu valtiontakausten jakamien yrityksille. Sehän vaikuttaa aivan eri asialta kuin silkan rahan lähettäminen valtion kirstusta yrityksiin. Näin on etenkin, jos takaaja ei joudu maksumieheksi. Siis jos, mutta toki takaajan on hyvä tarkkailla sitoumustensa määrää, vaikka se olisi veronkeruuseen oikeutettu valtio.

Erilaiset valtiontakaukset ovat erityisesti finanssikriisin jälkeen nousseet maassamme merkittävään rooliin. Ne ovat kasvaneet voimakkaasti EU-vertaisjoukkoon nähden. Nämä ns. valtion epäsuorat vastuut ovat kasvaneet jopa velkaa nopeammin. Kun vuonna 2008 valtiontakausten ja -takuiden määrä oli noin 22 miljardia euroa, niin viime vuoden lopulla luku oli jo 52 miljardia euroa.

Tukia perusteltiin 2008 kriisin jälkeen markkinoiden toimimattomuudella. Kun markkinat alkoivat vetää, otettiin käyttöön kilpailukykyargumentti.

Takausten laukeaminen voi tapahtua Suomesta riippumattakin, esimerkiksi ulkoisen sokin ja sitä seuraavan dominoefektin seurauksena. Viennin rahoitus on toimialanäkökulmasta voimakkaasti keskittynyttä, mikä altistaa ns. malliriskille: eri yritysvastuiden toteutuminen korreloi voimakkaasti keskenään. Riskien toteutuminen laajassa mittakaavassa heiluttelisi koko valtion budjettia, niin mittavia ovat vastuut. Huomionarvoinen seikka yhteisten varojemme käyttäjille ja vartijoille.

Matti Saarinen

Liite 1.

Taulukko 1. EU-maiden valtiontakaukset 2016*, prosenttia bruttokansantuotteesta

Suomi 17,7
Luxemburg 12,8
Itävalta 12,0
Saksa 11,3
Kypros 9,4
Belgia 9,2
Iso-Britannia 8,3
Espanja 7,4
Puola 6,9
Kreikka 6,1
Portugali 5,4
Ruotsi 5,3
Ranska 5,2
Tanska 3,2
Hollanti 2,8
Italia 2,2
Irlanti 1,9
Viro 1,5
Latvia 1,2
Liettua 0,8

* ei sisällä EU:n talouskriisin hoitoon liittyviä vastuita
Lähde: Eurostat

EDUNVALVONTA KUULUU DEMOKRATIAAN

Pitääkö lobbarit merkitä ja ottaa kiinni?

Lobbauksesta on tullut yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden gradujen muotiaihe. Valitettavan monien tutkielmien perustavaa laatua olevan ongelman näkee jo alkusivuilta. Käsitteet ovat sekaisin ja niiden määrittely huteraa.

Onneksi vaativampikin tieteenharjoitus on tarttunut aiheeseen. Useita väitöskirjoja on julkaistu ja tekeillä.

Ylivoimaisesti näkyvimmän julkisuuden väitökselleen hankki viestintäkonkari Anders Blom, joka puolusti väitöskirjaansa keväällä Turun yliopistossa. Blom vetää perustellusti valokeilaan korporatiivisen Suomen, työmarkkinajärjestöjen institutionalisoidun vaikuttaja-aseman.

Kolmikannan juuri on 1940 solmittu tammikuun kihlaus, jossa työnantajain keskusliitto tunnusti SAK:n ja ammattiliitot. Sodan ahdistaman pienen Suomen tuolloisesta välttämättömyydestä paisui parlamentaarisenkin vallan syrjäyttänyt mekanismi, joka betonoitiin ammattilittojen jäsenmaksuperinnällä, työeläkejärjestelmällä ja yleissitovuudella.

Juuri on käyty ankaraa vääntöä siitä, kumpi määrää, eduskunta vai ammattiliitot. Yrittäjät ovat saaneet tarpeekseen päidensä yli sopimisesta, EK kiemurtelee.

Blomin painotus on paikallaan. Työmarkkinajärjestöjen lobbausvoima on aivan eri luokkaa kuin paljon kohuttujen viestintätoimistojen, yritysten tai kansalaisjärjestöjen.

Toimiala- ja ammattiliitot ovat ”itseoikeutetusti” mukana lainvalmistelua edeltävässä työryhmätyössä, ratkaisevissa toimikunnissa ja säännöllisiä kuultavia eduskunnan valiokunnissa. Niiden nyttemmin varovaisesti kyseenalaistettua valtaa pidetään jopa itsestäänselvyytenä.

Helsingin Sanomien kokenut politiikan pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan 21.10.2018: ”Asia (pienyrittäjien puolustaminen) ehkä muistetaan (suurissa) yrityksissä ensi vuonna, kun puolueet kiertävät kerjäämässä vaaliavustuksia.” Siis, kun et noudata määräyksiämme nappia painaessasi, et saa rahaa!

Kuten aina, julkisuus keskittyy pintailmiöihin. Todellinen valta jää piiloon.

On noussut suuri into merkitä kaikki lobbarit erityiseen rekisteriin, kontrolloida heidän tapaamisiaan kansanedustajien kanssa ja tarvitessa tonkia rekisteristä ”väärällä asialla” olevat. Epäillään, että kavala lobbari voi mielensä mukaan heilutella lainsäätäjää, ja siksi tapaamisia pitää valvoa.

Ajatus on pahasti harhautunut ja vahingoittaa kansanvaltaa. Viisas päättäjä kuuntelee erilaisia mielipiteitä ja muodostaa sitten oman perustellun kantansa.

Jos tapaamisia kytätään, on kansanedustajan kiireissään helpompi jättää valtavirrasta poikkeavat edunvalvojat kuulematta. Brysselin kymmenille tuhansille lobbareille on rekisteri, jonka perustamisessa Alexander Stubbilla oli merkittävä osa.

Nyttemmin Brysselin rekisteri on johtanut tapaamisten valikoimiseen. Turkistarhaajia, ydinvoimayhtiöitä, tupakkayhtiöitä, Venäjän yhteistyökumppaneita ei päästetä lobbyyn tapaamisiin, koska aggressiiviset eläin-, luonnon- ym. suojelujärjestöt listaavat tapaamiset ja julkaisevat niitä tarkoitushakuisesti mustamaalaten edustajia.

Suomeenkin tällaiset vihakampanjat ovat levinneet mm. hyökkäilyin ydinvoiman puolesta äänestäneitä kansanedustajia kohtaan. Mitä tästä tulisikaan, jos kaikki tapaamisetkin rekisteröitäisiin?

Kansanedustajien eikä muidenkaan yhteiskunnan päättäjien tapaamisoikeutta ei tule rajoittaa, heitä ei tule sulkea norsunluutorneihin, erilleen kansalaisista. Keskustelunvapaus ja mielipiteiden kirjo kukoistakoon, se on demokratiaa kuten on luottamus kansan valitsemiin päättäjiin.

Monet toimialajärjestöt ja viestintätoimistot ovat rekisterin kannalla, koska ne haluavat rajata vaikuttamiskanavat itselleen. Heidän kaltaisille ammattilaisille rekisteröinti on pikkujuttu, toista on ad hoc
-kansalaisliikkeillä, karvalakkilähetystöillä, kyläyhdistyksillä ja yksittäisillä kansalailla ja muille vapailla muodostelmilla, jotka haluaisivat päättäjien saavan kuunnella heidän sanomaansa. Lobbyn vakiovieraat ovat taitavasti ristineet kansanedustajien tapaamisrekisterin avoimuusrekisteriksi ja saaneet jopa eduskunnan puhemiehen innostumaan kollegaedustajiensa valvonnan kiristämisestä.

Itse asiassa kansanedustajien valvonnan kiristäminen vie asian sivuun yhteiskuntamme todellisista valtarakenteista. Kun enemmistöhallituksen esitys tulee eduskuntaan, ei kansanedustaja siihen voi vaikuttaa. Nappia painetaan määräysten mukaisesti.

Mainitussa kolmikannassa on todellinen ulkoparlamentaarinen valta. Jos maakuntahallinto etenee, kaikki entiset ely- ja aviasiat kuten myös mm. terveydenhuolloin valtava rahapotti putoaa sinne. Siitä tulee lobbauksen hotspot ja koplausten eldorado.

MATTI SAARINEN

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén