Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kategoria: Yleinen (Page 1 of 3)

EDUNVALVONTA KUULUU DEMOKRATIAAN

Pitääkö lobbarit merkitä ja ottaa kiinni?

Lobbauksesta on tullut yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden gradujen muotiaihe. Valitettavan monien tutkielmien perustavaa laatua olevan ongelman näkee jo alkusivuilta. Käsitteet ovat sekaisin ja niiden määrittely huteraa.

Onneksi vaativampikin tieteenharjoitus on tarttunut aiheeseen. Useita väitöskirjoja on julkaistu ja tekeillä.

Ylivoimaisesti näkyvimmän julkisuuden väitökselleen hankki viestintäkonkari Anders Blom, joka puolusti väitöskirjaansa keväällä Turun yliopistossa. Blom vetää perustellusti valokeilaan korporatiivisen Suomen, työmarkkinajärjestöjen institutionalisoidun vaikuttaja-aseman.

Kolmikannan juuri on 1940 solmittu tammikuun kihlaus, jossa työnantajain keskusliitto tunnusti SAK:n ja ammattiliitot. Sodan ahdistaman pienen Suomen tuolloisesta välttämättömyydestä paisui parlamentaarisenkin vallan syrjäyttänyt mekanismi, joka betonoitiin ammattilittojen jäsenmaksuperinnällä, työeläkejärjestelmällä ja yleissitovuudella.

Juuri on käyty ankaraa vääntöä siitä, kumpi määrää, eduskunta vai ammattiliitot. Yrittäjät ovat saaneet tarpeekseen päidensä yli sopimisesta, EK kiemurtelee.

Blomin painotus on paikallaan. Työmarkkinajärjestöjen lobbausvoima on aivan eri luokkaa kuin paljon kohuttujen viestintätoimistojen, yritysten tai kansalaisjärjestöjen.

Toimiala- ja ammattiliitot ovat ”itseoikeutetusti” mukana lainvalmistelua edeltävässä työryhmätyössä, ratkaisevissa toimikunnissa ja säännöllisiä kuultavia eduskunnan valiokunnissa. Niiden nyttemmin varovaisesti kyseenalaistettua valtaa pidetään jopa itsestäänselvyytenä.

Helsingin Sanomien kokenut politiikan pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan 21.10.2018: ”Asia (pienyrittäjien puolustaminen) ehkä muistetaan (suurissa) yrityksissä ensi vuonna, kun puolueet kiertävät kerjäämässä vaaliavustuksia.” Siis, kun et noudata määräyksiämme nappia painaessasi, et saa rahaa!

Kuten aina, julkisuus keskittyy pintailmiöihin. Todellinen valta jää piiloon.

On noussut suuri into merkitä kaikki lobbarit erityiseen rekisteriin, kontrolloida heidän tapaamisiaan kansanedustajien kanssa ja tarvitessa tonkia rekisteristä ”väärällä asialla” olevat. Epäillään, että kavala lobbari voi mielensä mukaan heilutella lainsäätäjää, ja siksi tapaamisia pitää valvoa.

Ajatus on pahasti harhautunut ja vahingoittaa kansanvaltaa. Viisas päättäjä kuuntelee erilaisia mielipiteitä ja muodostaa sitten oman perustellun kantansa.

Jos tapaamisia kytätään, on kansanedustajan kiireissään helpompi jättää valtavirrasta poikkeavat edunvalvojat kuulematta. Brysselin kymmenille tuhansille lobbareille on rekisteri, jonka perustamisessa Alexander Stubbilla oli merkittävä osa.

Nyttemmin Brysselin rekisteri on johtanut tapaamisten valikoimiseen. Turkistarhaajia, ydinvoimayhtiöitä, tupakkayhtiöitä, Venäjän yhteistyökumppaneita ei päästetä lobbyyn tapaamisiin, koska aggressiiviset eläin-, luonnon- ym. suojelujärjestöt listaavat tapaamiset ja julkaisevat niitä tarkoitushakuisesti mustamaalaten edustajia.

Suomeenkin tällaiset vihakampanjat ovat levinneet mm. hyökkäilyin ydinvoiman puolesta äänestäneitä kansanedustajia kohtaan. Mitä tästä tulisikaan, jos kaikki tapaamisetkin rekisteröitäisiin?

Kansanedustajien eikä muidenkaan yhteiskunnan päättäjien tapaamisoikeutta ei tule rajoittaa, heitä ei tule sulkea norsunluutorneihin, erilleen kansalaisista. Keskustelunvapaus ja mielipiteiden kirjo kukoistakoon, se on demokratiaa kuten on luottamus kansan valitsemiin päättäjiin.

Monet toimialajärjestöt ja viestintätoimistot ovat rekisterin kannalla, koska ne haluavat rajata vaikuttamiskanavat itselleen. Heidän kaltaisille ammattilaisille rekisteröinti on pikkujuttu, toista on ad hoc
-kansalaisliikkeillä, karvalakkilähetystöillä, kyläyhdistyksillä ja yksittäisillä kansalailla ja muille vapailla muodostelmilla, jotka haluaisivat päättäjien saavan kuunnella heidän sanomaansa. Lobbyn vakiovieraat ovat taitavasti ristineet kansanedustajien tapaamisrekisterin avoimuusrekisteriksi ja saaneet jopa eduskunnan puhemiehen innostumaan kollegaedustajiensa valvonnan kiristämisestä.

Itse asiassa kansanedustajien valvonnan kiristäminen vie asian sivuun yhteiskuntamme todellisista valtarakenteista. Kun enemmistöhallituksen esitys tulee eduskuntaan, ei kansanedustaja siihen voi vaikuttaa. Nappia painetaan määräysten mukaisesti.

Mainitussa kolmikannassa on todellinen ulkoparlamentaarinen valta. Jos maakuntahallinto etenee, kaikki entiset ely- ja aviasiat kuten myös mm. terveydenhuolloin valtava rahapotti putoaa sinne. Siitä tulee lobbauksen hotspot ja koplausten eldorado.

MATTI SAARINEN

MITEN VILJASADON ARVOLLE KÄVI

Kirjoitin syyskuun alkupuolella blogin Tilastokeskuksen palstalle todeten, että viljasadon pienuudesta huolimatta viljelijät saavat sadostaan kelpo tilin. Jutussani kerroin, että sadon pienen määrää paikkasi hintojen nousu. Sadon arvo oli siis laskettu kaavalla hinta*määrä on arvo. Kalikka kalahti ja koira älähti, koirana tällä kertaa MTK ja Maaseudun tulevaisuus. Molemmat tahot tunnustivat, että laskelmani olivat oikeat, mutta johtopäätökset vääriä eli väärin sammutettu.

Jutussani oli molempien mielestä kaksi pahaa virhettä. Ensinnäkin osa viljasta menee viljelijän omaan käyttöön eläintuotannossa ja sille sadon osaa ei voida laskea markkinahintaa. Monella sika-, nauta ja siipikarjatilalla viljellään viljaa omaan rehukäyttöön. Tämä on totta, mutta jutussani käsittelin vain viljan viljelyä ja vuoden 2018 viljasadon kokonaisarvoa. On kokonaan toinen tarina, mihin viljelijä satonsa myy tai käyttää.

Kaikkien talous- ja verolaskelmien pohjana on oletus, että viljanviljelijäminä myy rehuviljan eläinkasvattajaminälle markkinahintaan. Eläintuotannon välituotepanoksen arvona – tässä tapauksessa esimerkiksi rehuohran – tulee käyttää ohran markkinahintaa. Ongelmana viljelijän kannalta on se, että hän ei näe tätä siirtohintaa suoraan tilillään, vaan ainoastaan nousevana laskennallisena tuotantokustannuksena eläintuotannossa. Jos tämän itselleen viljellyn rehuviljan markkinahintaa ei laskelmissa käytettäisi, olisi eläintuotanto todella kannattavaa ilmaisen rehuviljan takia.

Toinen kritiikin aihe oli se, että sato oli osittain myyty jo vanhaan alhaisempaan sopimushintaan ennen sadonkorjuuta. Sopimusviljelyä käytetään pääasiassa sokerijuurikkaassa, öljykasveissa ja mallasohrassa eli valta osin laskelmieni ulkopuolella olevissa kasveissa. Sopimushinnoissakin voi olla klausuuli suurista hintojen muutoksista.

Jotkut viljelijät saattoivat myydä osan sadostaan heinä- elokuussa edellisen vuoden hinnoilla. Tämä on todella outoa. MTK:n ja Maaseudun tulevaisuuden olisi pitänyt varoittaa moisesta menettelystä viljelijöitä jo heinäkuussa. Silloin tiedettiin, että viljasato tulee olemaan pieni Suomen lisäksi myös Keski- ja Etelä-Euroopassa. Asiantuntijoiden olisi pitänyt tietää, että tämän takia viljan hinta tulee nousemaan. Satoa ei olisi pitänyt myydä ennen lokakuun hintanoteerauksia tai vähintään sitoa myyntihinta tulevaan lokakuun hintaan.

Pienempää kritiikkiä aiheuttivat kuljetusten ja viljan laadun vaikutusten unohtaminen laskelmista. Tämä on totta, mutta näiden vaikutus on pieni.

Tilastokeskuksen blogin ajankohdan jälkeen LUKE ei ole täsmentänyt viljasadon määrää – uusi satoarvio tulee marraskuun loppupuolella –  mutta hinnat ovat nousseet tuosta ajankohdasta viidestä kymmeneen prosenttiin. Tämän vuoden viljasadon arvo on noin 550 miljoonaa euroa, mikä on neljänneksi paras vuosina 2010-2018. Sadon määrä vuonna 2018 on LUKE:n arvion mukaan noin 21 prosenttia pienempi kuin vuonna 2017. Viljan tuottajahinnat ovat nousseet samaan aikaan 50 prosenttia.

Taulukko 1. Viljasadon määrä ja kokonaisarvo vuosina 2010-2018

Vuosi

Sadon määrä mrd kg

Sadon arvo, milj. e

2010

2943

469
2011

3611

608

2012

3605

724

2013

3996

616

2014

4157

509

2015

3648

526

2016

3527

435

2017

3390

469

2018*

2669

520

2018**

2669

552

* Laskettu syyskuun hinnoin
** Laskettu lokakuun hinnoin

Ilkka Lehtinen

POISTETAAN YRITYSVERO – JA LOPETETAAN YRITYSTUET

Valtiot kilpailevat yrityksistä. Yksi keino on yritysten verotus.

Toki muutkin asiat vaikuttavat. Suomalaiset uskottelevat itselleen ja monet kansainväliset vertailutkin osoittavat, että maatamme pidetään lähes yritystoiminnan paratiisina. Silloin ei ole kyse hyvinvointivaltion ankarasta verotuksesta vaan korruption vähäisyydestä, byrokratiaesteiden mataluudesta, väestön koulutuksesta ja osaamisesta, yhteiskunnallisesta vakaudesta tai jopa ilmaston viileydestä ja peruskallion vakaudesta kuten energiaintensiivisiä datakeskuksia houkutellessa on esitetty.

Yritysverotuksessakin Suomi lie kansainvälisesti varsin kilpailukykyinen. Silti elinkeinoelämän ja yrittäjien järjestöt valittavat, ja kansainvälisten jättien pääkonttoreita on Suomeen hakeutunut vain pieni osa siitä, mitä yksin Tukholma on onnistunut houkuttelemaan.

Otetaanpa ajatuskoe: poistetaan yritysvero kokonaan, säädetään se nollaan!

Kyse ei ole paljosta. Viime vuonna Suomi verotti 43 miljardilla eurolla. Suurin tuloerä oli arvonlisävero , 18,5 miljardia ja toiseksi suurin 9,1 miljardin ansio- ja pääomavero. Yhteisöverolla kerättiin 4,2 miljardia euroa. Valmisteveroilla  saatiin 7 miljardia ja muista veroista tuli 3,2 miljardia euroa.

Toki nuo muutamatkin miljardit ovat iso kasa rahaa, mutta yritysten kaikki verothan siirtyvät lähes säännönmukaisesti loppuasiakkaiden maksettaviksi. Palkanansaitsijalla ei ole mitään mahdollisuutta veron välttämiseen. Vain hyvin suurituloiset pystyvät verosuunnitteluun, kun taas vähävaraiset, pienituloiset ja syrjäytyneet elävät tulonsiirroilla.

Henkilöverot ovat Suomessa raskaita, ja hirveä verokiila, yrityksen työkustannuksen ja palkansaajan käteen saaman rahan erotus, estää tehokkaasti työllistämistä. Näin ollen yritysveron poisto tulisi rahoittaa valtion menojen vähennyksellä, ja siihen on ratkaisu: poistetaan yritystuet!

Kokemuksesta tiedämme tämän olevan käytännössä erittäin vaikeata. Sitähän yritettiin, eikä edes eduskunnasta luopuvien konkarikansanedustajien kantti riittänyt tehokkaaseen puuttumiseen suomalaisen elinkeinopolitiikan pyhään lehmään.

Mauri Pekkarisen johtaman parlamentaarisen työryhmän tulos oli pannukakku. Yritystukiviidakko jäi käytännössä ennalleen. Näin siitä huolimatta, että taloustiede tietää etenkin säilyttävät yritystuet yhteiskunnan kannalta kalliiksi, jopa tuhoisiksi. TEM:n selvityksen mukaan uudistavia yritystukia on vain n. kymmenen prosenttia koko potista.

Tuottoisimpia yhteiskunnallisia investointeja ovat koulutus, ennaltaehkäisevä terveydenhuolto, infrainvestoinnit. Yritystuet ovat listan alapäässä, jopa negatiivisia vaikutukseltaan.

Laskentatavasta riippuen vuonna 2017 meni yritystukiin 8-9 miljardia euroa
(Yle 31.1.2018). Yritystukien poisto riittäisi siis helposti kattamaan kokonaan yritysveron poiston. EK:n, SY:n, SAK:n ja MTK:n lobbaus onnistui jälleen: yritystukiin ei kosketa.

Järjestöjen kannan ymmärtää vaikka sitä on kansalaisen kannalta vaikea hyväksyä. Toki valtionavustusten poistaminen pakottaisi yrityksiä uudistumaan. Ruotsin-laivat, paljon energiaa kuluttavat teollisuudet, maatalous joutuisat tosissaan miettimään, miten tehostua, uudistua, tavoittaa asiakkaitaan, löytää sijansa maailmankylän avoimessa kilpailussa.

Voi olla, että Suomen suurimmista vientialoista, sellusta ja polttoaineista, paino alkaisi siirtyä tietotyöhön ja koulutusta korostaviin aloihin. Tämä tuskin olisi Suomen tulevaisuuden kannalta onnetonta.

Surkeammalta vaikuttaa Suomen vihreän kullan, metsien, kasvava kulutus biopolttoaineen valmistukseen, kiinalaisten voimin, Suomen valtion tuella. Kemiin kannattamattomalla teknologialla pyrkivälle Kaidille on luvattu sekä mittava investointituki että jatkuva, tuotannon suhteessa paisuva verotuki. Mahtoi kiinalaisia naurattaa, kun löysivät Euroopan Kongon, Suomen runsaine metsävaroineen. Esteeksi näyttää nyt tosin tulleen kiinalaisen emoyhtiön häätöuhka pörssistä, kun tilintarkastus ei ole mennyt läpi.

Voi vain toivoa, että ensi kevään vaaleissa eduskunta uusiutuisi voimakkaasti, nousisi poliitikkoja, jotka uskaltaisivat leikata tämän yhteiskunnan syövän. Painostus ja meteli olisi murskaava, mutta jos porkkana olisi yritysveron lopettaminen, voisi vastikkeeksi jopa vaatia yrittäjäjärjestöjen vaikerruksen lopetusta.

Palkansaajien ei silti tarvitse yrityksiä kadehtia. Kaikki henkilöstön tuloverot sivukuluineen ovat yritysten kustannuksissa. Raha ei edes käy mattimeikäläisen tilillä.

MATTI SAARINEN

TODELLISUUS TARUAKIN IHMEELLISEMPI

PERUSTEELLINEN SELVITYS VAKOILIJA VON HELLENSINSISTÄ VIE LÄPI SUOMEN KOHTALONVUOSIEN

Seppo Konttinen – Kari Vitie
Kuolemaantuomittu – vakoilija von Hellensin kohtalo
Otava 2018

Maximilian von Hellens (1889-1967) oli tsaarin sota-akatemiasta valmistunut upseeri. Hänestä tuli Suomen armeijan ainoa sotaväen rikoslain perusteella sotapetoksesta kuolemaan tuomittu upseeri.

Pitkäaikaisen taloustoimittajataustan omaavat Seppo Konttinen ja Kari Vitie ovat uutterasti penkoneet kaiken tästä jännittävän uran kokeneesta vakoilijasta, maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajasta. Vitiellä on kokemusta myös sotilasasiamiehen, diplomaatin ja asekaupan tehtävistä.

Perusteellinen työ nimien ja päivämäärien vilinässään ei vähennä teoksen jännittävyyttä. Moni agenttiromaani jää tätä tietokirjaa valjummaksi. von Hellensistä kehittyi Suomen vaihtelevissa kohtaloissa tiedustelija, salaisten tietojen vaihtaja ja verkottuja pienen mutta kansainvälispoliittisesti kiinnostavan Suomen pääkaupungin vakoilijayhteisössä.

Tavallaan von Hellens oli johdonmukainen: hänen suuntauksensa oli aina länsivallat, Britannia ja USA. Tietoja kulki Saksan armeijan vahvuuksista, ryhmityksistä ja huollosta itärintamalla Kaivopuiston länsilähetystöjen kautta etenkin Yhdysvaltain sotilasjohtoon, josta ne saman tien menivät kanssasotija neuvostoarmeijalle.

von Hellens jäi kiinni jatkosodan aikana, ja ilmeisesti saksalaisten painostuksesta sotaylioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pienen maan tuomioistuimella ei ole valinnanvaraa, kun vahva aseveli vaatii. Tuomio tuli nopeasti, kaikkia taustoja ei tutkittu ja päätös oli ankarin mahdollinen.

”Nokalla” vietettyjen ahdistavien vankeuskuukausien aikana tuli välirauha ja valvontakomissio otti Suomessa asiat hoitoonsa. Taas tuli suurvalta peliin. Yhdysvaltain ulkoministeri  Cordell Hullin kirje tasavallan presidentti Risto Rytille johti von Hellensin armahdukseen. Kun Ryti kysyi asiainhoitaja McClintockilta, parantaako armahdus Suomen ja Yhdysvaltain suhteita, vastaus oli kylmäävä: ”Sitä en voi taata, mutta teloitus varmuudella huonontaisi niitä.”

von Hellens pelastui ja aloitti uudet toimet. Moni takki kääntyi, ja neuvostoystävyys kuten myös neuvostovihamielisyys tulivat sodasta selvinneen pienen tasavallan avainsanoiksi, joilla päättäjiä nostettiin ja kaadettiin. Kotikommunistimme kuten myös Urho Kekkosen ageeraus sodanjälkeisessä Suomessa läksytetään kirjassa perusteellisesti.

Samalla kuitenkin avautuu von Hellensin linkkimiehen roolista selviä viittauksia siihen, miten kanavia länteen pidettiin auki, korkeimmillakin tahoilla. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa Suomella oli tarkat paikat, ja von Hellensin kaltaisten puuhien paljastuminen olisi ollut ja ajoittain olikin äärimmäisen kiusallista.

Suomessa on tutkittu paljon suhdettamme Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen natsikollaboraattoreita ja oikeistotahoja jahdattiin systemaattisesti, armeijaa ja valtiollinen poliisi puhdistettiin. Sen sijaan yllättävätkin nimet salaisissa länsiyhteyksissä ovat pysyneet Britannian ja Yhdysvaltain arkistojen kätköissä, joista niitä ei saada.

Suomessa valtio omistaa edelleenkin yrityksiä. Syyt ja perustelut ovat moninaisia. Yksi syy selviää kirjasta. Valtion omistama Suomen matkatoimisto oli varsinainen vakoilijapesä, josta löytyi von Hellensillekin sodan jälkeen työpaikka. Tuohon aikaan harvinainen ulkomaanmatkailu oli matkatoimistovirkailijoille luontevaa.

Kirjan epilogi on von Hellensin testamentti vaimolleen ja neljälle lapselleen, synkeä yksinpuhelu, värikkään ja rankan elämän kuvaus, ”huonon isän” anteeksipyyntö. Jälkeenjääneestä omaisuudesta on vain lyhyt maininta: puhelinosake – ja kirjoituspöydän salalokeroon piilotettu Sveitsin salaisen pankkitilin numerokoodi.

Konttinen ja Vitie sijoittavat von Hellensin elämän etenemisen aikansa mullistuksiin, ja olojen kuvaukset ovat erinomaisen kiintoisaa luettavaa. On kuin olisi menty päähenkilön sisään kokemaan noita kiihkeitä vuosikymmeniä vaihtelevine suuntauksineen.

Välillä poiketaan jo varsin etäälle päähenkilöstä, kun kerrotaan ajan muistakin ilmiöistä ja henkilöistä. Tämä kaikki auttaa kuitenkin lukijaa ymmärtämään taustoja ja jopa vakoiluyhteisön motiiveja. Kirjoittajat hakevat paikoin liiankin uteliaasti psykologisia vaikuttimia, aina ankarasta isästä lähtien. Monia kysymyksiä jää vieläkin vastaamatta, mutta jännittävän lisävalaisun kirja tuo Suomen ankarimpien vuosien historiaan.

Asiavirheitä en pysty löytämään. Aatelismiehen erisnimen von-osan kirjoittaisin kuitenkin jopa virkkeen alussa pienellä v:llä, en isolla kuten uutuusteos johdonmukaisesti tekee.

MATTI SAARINEN

ÖKYELÄKELÄISTEN KULTAPOSSUKERHO PORSKUTTAA

Mitä yhteistä on Nesteen toimitusjohtaja Matti Lievosella, Finnairin Pekka Vauramolla, Elisan Veli-Matti Mattialla, Metson Matti Kähkösellä, Varman Risto Murrolla ja Ilmarisen Jouko Pölösellä. Eläkeherrat pääsevät nauttimaan kymmenien tuhansien lisäeläkettä normaalin työeläkkeen päälle siirtyessään reserviin työelämästä. Kaiken lisäksi he maksavat lisäeläkkeistään vähemmän veroja verosuunnittelun (lue veronkierron) avulla kuin 1600 euron keskieläkkeellä kitkutteleva suomalainen. Monet kultapossukerhon jäsenistä pääsevät eläkkeelle jo kuusikymppisenä, kun samaan aikaan tavallisen kansalaisen eläkkeelle lähtö karkaa vuosi vuodelta yhä kauemmaksi tuntemattomaan tulevaisuuteen yhä pienemmällä eläkkeellä.

Tämän eläkeläiskerhon eliitti makaa Portugalin auringossa maksamatta lisäeläkkeistään veroa euron euroa. Porukan kahden kärki koostuu Keskon entisestä pääjohtajasta Matti Halmesmäestä ja Rautaruukin toimitusjohtajasta Sakari Tammisesta. He ehtivät nostaa lisäeläkkeensä verottomana, koska verosopimuksen purku Portugalin kanssa siirtyy ainakin ensi vuoteen.

Sipilän hallitus on päättänyt jo vuonna 2016, että lisäeläkkeistä luovutaan valtion yhtiöissä. Periaatepäätös ei ole kuitenkaan estänyt myöntämästä lisäeläkettä Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramolle. Valtio omistaa lentoyhtiöstä yli puolet, joten Sipilän hallitus olisi voinut torpata edun myöntämisen. Viimeksi tiedotusvälineet ovat kertoneet, että Nesteen Matti Lievoselle toimitusjohtajalle maksetaan 40 000 euroa kuukaudessa eläkettä. Mahtieläkkeestä päätti yhtiön hallitus.

Kultapossukerhon kirjoittamattomissa sisäpiirisäännöissä toimitaan niin, että kerholaiset jakavat toinen toisilleen lisäeläkkeitä ”sulle-mulle” periaatteella suuryhtiöiden hallituksissa. Miksi tähän korruptiolta maistuvaan käytäntöön ei tule loppua? Valtion kanta omistajana on ollut jo vuodesta 2012, ettei lisäeläkkeitä käytetä palkitsemiseen, koska järjestelmä pitää sisällään verojen välttelyn. Jos eläkeherra pääministerin tavoin sijoittaa lisäeläkkeensä vakuutuskuoreen ja samalla lykkää veronmaksuaan ja pienentäen näin veron määrää. Lisäeläke on näin käytännössä siirrettyä palkkaa. Järjestelmän maksavat muut veronmaksajat.

Tätä porsaanreikää pystyvät käyttämään hyväkseen työeläkeyhtiön Varman toimitusjohtaja Risto Murto ja Ilmarisen Jouko Pölönen. Johtajien vuosiansiot pyörivät puolen miljoonan ja miljoonan välillä. Jakamalla lisäeläketulot useammalle vuodelle, niin verotus pienenee. Yhtiöiden ottamat lisäeläkkeet johtajilleen eivät ole varsinaisia yksilöllisiä lisäeläkevakuutuksia vaan ryhmäeläkevakuutuksia. Tästä vakuutuksesta ei veroteta edunsaajaa ansiotuloperusteella, vaan veroja maksetaan vain saadusta lisäeläkkeestä. Näin on linjannut korkein hallinto-oikeus, sen vahvistetun tulkinnan mukaan ryhmään riittää kaksi henkilöä. Mistä varoista työeläkeyhtiöiden johdon lisäeläkkeet maksetaan?

Kun lakisääteiden eläkejärjestelmämme ei näytä takaavan riittävää eläketurvaa edes maan hyvätuloisimmille ihmisille, niin miten nyt ja tulevaisuudessa järjestelmä takaisi riittävän toimeentulon pieneläkeläisille. Sipilän hallituksen vastaus kysymykseen on, otetaan köyhiltä eläkeläisiltä. Vuoden 2016 kansaneläkeindeksin jäädyttäminen ja leikkaaminen vaikuttivat dramaattisesti siihen sidottujen etuuksien reaaliseen tasoon. Eläkeläisten kannalta merkittäviä KEL-indeksiin sidottuja etuuksia ovat kansaneläke, takuueläke, hoitotuki. rintamalisä ja perhe-eläke.

Lisäksi eläkkeensaajan asumistuki lakkautettiin ja siirrettiin yleisen asumistuen piiriin. Tällä leikkauksella heikennettiin kaikkein köyhimpien eläkeläisten toimeentuloa. Mutta ei Sipilän hallitus ole tyytynyt vain köyhien eläkeläisten kurjistamiseen, myös työeläkeindeksin korotusten leikkaaminen on kohdistunut keskiverto eläkeläiseen. Kelan laskelmien mukaan normaali indeksikorotus vuodesta 2015 vuoteen 2019 olisi 5,3 prosenttia, mutta nyt leikattuna vain se olisi vain 1,5 prosenttia. Tämän vuoden alusta työeläkeindeksiä korotettiin vain 0,55 prosenttia.

Samaan aikaan maan hallitus ei ole ollut halukas leikkaamaan ökyeläkkeitä esimerkiksi eläkekatolla tai kiristämällä suureläkkeen saajien verotusta. Kultapossukerhon verosuunniteluunkaan ei ole haluttu puuttua.  Näin toimii hyvä veli-verkko ja voi hyvin.

Seppo Konttinen

SÄHKÖN SIIRTOHINNOITTELUN VÄÄRYYDET – Osa 1.

Paavo Väyrynen kyseli aikoinaan julkisesti, voiko ”v-tukseen” kuolla? Kun seuraa kansalaiskeskustelua sähkön hinnasta netissä ja toreilla, voisi päätellä yleisen joukkokuolemisen olevan lähellä. Eikä syyttä, koska varsinkin sähkönsiirron hinta nousee vuodesta toiseen tolkuttomasti.

Sähkönsiirron jatkuvia hinnannousuja on päivitelty ja kritisoitu siitä lähtien, kuun kokoomuslaisen pääministerin Jyrki Kataisen hallitus päätti myydä kaikkien suomalaisten omistaman Fortumin sähkönsiirtoliiketoiminnan joulukuussa 2013 yksityiselle nykyisin Caruna- nimeä kantavalle yhtiölle. Silloisen hallituksen ministeri vihreiden Pekka Haavisto on jälkeenpäin selittänyt, että tapauksessa tehtiin virhearvio. Tämän munauksen maksavat nyt sähkönkuluttajat, jotka joutuivat   tämän kyseisen kaupan maksumieheksi ja samalla myös  koko kaikkialle levinneen sähkönsiirtotaudin hoitajiksi. Vihreä ministeri vakuutti, etteivät sähkönsiirron nousevat hinnat olleet päättäjien tiedossa. Ja puhui muunneltua totuutta.

Kuluttajan sähkölaskun suuruus riippuu kolmesta suureesta: sähkön siirtomaksusta, kulutetun sähköenergian hinnasta ja verosta. Veroihin ei voi vaikuttaa kuin äänestämällä oikeata puoluetta eduskuntavaaleissa. Omaan sähkölaskun energian hintaan voi vaikuttaa vain vähän, pienentämällä omaa sähköenergian käyttöä.

Sähkön siirtohintaa ei voi kilpailuttaa. Kuluttajille tuottaa ylittämättömiä vaikeuksia ymmärtää, miksi sähkön siirto voi maksaa enemmän kuin itse sähkön kulutus. Pahimmillaan tai parhaimmillaan voi käydä niin, että vaikka sähköt ovat katkaistu mökiltä talveen ajaksi, niin sähkönsiirrosta voi joutua maksamaan kymmeniä euroja. Katkaistun mökkisähkön siirto riippuu siitä, minkä sähkönsiirtoyhtiön alueella lomapaikka sijaitsee. Korkeimmat hinnat ovat perinteisesti olleet suurilla maaseudun sähköyhtiöillä, erot taajamien sähkön siirtohintoihin voivat olla jopa kaksinkertaiset samoin kuin siirtohintojen korotukset. Ja yhtiöiden voitot miljoonissa.

Jälleen heinäkuussa Caruna nostaa sähkönsiirron hintaa noin kuudella ja puolella prosentilla. Vuonna 2016 yhtiö yritti korotta siirtolaskua 27 prosentilla, vaan siirtomaksua kohtuullistettiin ja nyt sähkön siirron hinta voi lain mukaan korottaa vain 15 prosenttia vuodessa. Maan hallituksen mukaan sähkönyhtiöiden siirtohinnoittelu voi siis olla kohtuullista, kun siirtohinnat nousevat vuodesta toiseen 15 prosenteilla. Sähkömarkkinoiden vapauttamisen uskottiin pienentävän kuluttajien sähkönlaskua, mutta toisin kävi.

Nyt työ- ja elinkeinoministeriö on asettanut professori Jarmo Partasen selvittämään, mikä sähkön siirtohinnoittelussa oikein mättää. Kun hallitus ei itse halua puuttua polttavaan asiaan, se hautaa maan tavan mukaan ikävät asiat selvitysmiehen raportteihin. Sähkölaskun maksajia yritetään hämätä tällaisella keinotekoisella aktiivisuuden osoituksella, koska eduskuntavaalit ovat tulossa.

Koko käsittämätön sähkön siirtohinnoittelusoppa lähti liikkeelle, kun kokoomuslaisen Jyrki Kataisen hallitus päätti lisätä sähkömarkkinoille kilpailua myymällä  valtion omaisuutta yksityiselle ulkomaiselle yhtiölle. Carunan tapaus on vain yksi tapaus katkeamattomassa eriväristen hallitusten tekemien munauksien sarjassa, johon kuuluvat Digita, Sonera, Kemira GrowHow ja nyt Kojamo.

Miten Caruna junailtiin kabineteissa ulkomaiseen omistukseen, on toisen uskomattoman tarinan aihe? Sen keskiössä on kysymys, miten ulkomaalaisten yhtiöiden kannattaa ostaa jatkuvasti sellaista erittäin voitollista toimintaa, jota suomalaisten ei kannata omistajaa. Ja miksi tällainen järjetön toiminta sallitaan?

Seppo Konttinen

LOHELLE RIITTÄÄ KYSYNTÄÄ

Sato Oy aikoi pörssiin reilut kymmenen vuotta sitten. Yritys kaatui viimeistään finanssikriisiin. Nyt Kojamo Oy (VVO-LUMO) aikoo vuorostaan pörssiin viiden miljardin omaisuudellaan. Pääosin Varman, Ilmarisen ja Ay-liikkeen omistama yritys aikoo laittaa lihoiksi pääosin valtion ja vuokralaisten maksamat asunnot. 

Rakennusliike HAKA perusti ammattiyhdistysliikkeen ja osuuskauppaliikkeen tukemana VVO:n vuonna 1969 rakennuttamaan työntekijöilleen edullisia vuokra-asuntoja. Kunnat – Helsinki mukaan lukien – tarjosivat edullisia tontteja ja Aravajärjestelmä antoi tarvittavat pääomat edullisella korolla. Tuolloin vielä VVO kuten SATOkin oli niin sanottu yleishyödyllinen yhteisö, mikä merkitsi verottomuutta yritykselle ja sen myöhemmin omistajilleen maksamille osingoille. Kaikki näytti hyvältä, ihmiset saivat kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ja työnantajat työntekijänsä. VVO rakensi esimerkiksi Helsingissä Elannon työntekijöille useita satoja vuokra-asuntoja. 

VVO on tehnyt viime vuosina kaikkensa, jotta sen huono maine unohtuisi ja tilalle tulisi mielikuva modernista ja dynaamisesta yrityksestä. Ensin tuli LUMO-kodit ja sitten konsernin nimeksi tuli KOJAMO eli suuri koiraslohi.

Pörssiin listautuminen alkoi tänään 4.6.2018 kello 10.00. Osakkeen hintahaitari on 8,5-10 euroa. Anti päättyy 16.6.2018. Listautumisessa kerätään 150 miljoonaa euroa uutta pääomaa. Listautumisen tiedotteessa korostetaan Kojamon brändiä ja sen mainetta ja korostetaan, että vuokria ei koroteta listautumisen takia. Muutenkin listautumisessa korostetaan pehmeitä arvoja ja kerrotaan myös mahdollisista riskeistä. Tässä yhteydessä mikään vanha omistajataho ei ole kertonut aikeistaan luopua osakkeistaan tai tehdä lisämerkintöjä. 

On hyvä, että Suomessa on vakavaraisia ja pitkään markkinoilla pysyviä institutionaalisia vuokra-asuntojen omistajia. Sato ja Kojamo omistavat yhdessä noin 62 000 vapaarahoitteista vuokra-asuntoa. Nämä kaksi yhtiötä yhdessä muiden ammattisijoittajien kanssa omistavat noin kolmanneksen kaikista vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista. Kaksi kolmasosaa kaikista vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista omistavat Matti ja Maija Meikäläiset. Kun kaikki näyttää näin hyvältä, mikä asiassa sitten mättää. 

Kyse on lähinnä siitä, että valta osa Kojamon asunnoista (lue VVO) on rakennettu Valtion rahoitustuella kuntien edullisille tonteille ja asuntojen pääoma on maksettu moneen kertaan vuokrissa. Riittää, kun katsoo, mikä on näiden yritysten oman pääoman tuotto. Lähes ilmaiseksi hankittu asuntokanta tuottaa todella hyvin nykyisillä vuokrilla. Ilmassa on Sammon ryöstön merkkejä. Tiedän, että kaikkia voimassa olevia lakeja on noudatettu, mutta selvästi hyvä veli verkosto on siirtämässä yleishyödyllisyyden varjolla hankittuja omaisuuksia alkuperäisestä kansan hyvästä muutaman hyväksi. KOJAMO:n tulisi mielestäni tässä vaiheessa palauttaa osa vanhoista pääomistaan valtiolle. Summa voitaisiin varmaan laskea tarkkaan, mutta eiköhän reilua olisi palauttaa valtiolle tai asuntorahastolle ainakin yksi miljardi 5 miljardin omaisuudesta korvauksena vanhoista pääoma- ja korkohyödyistä. 

Ilkka Lehtinen 

PS. Suosittelen lämmöllä Kojamon osakkeen ostamista, hyvä sijoitus.

VENÄJÄN HALVAT KAVERIT

Venäjällä on aina osattu lahjonnan voima. Jo 1700-luvun lopulla Tukholmassa Venäjän lähettiläs osasi maksaa hallituksen kokoustiedoista hyvät rahat. Tallinnassa Viron presidentti Konstantin Päts oli venäläisen pankin konsultti 1930-luvulla. Tämä työsuhde oli osaltaan vaikuttamassa Viron antautumiseen Neuvostoliiton painostuksessa vuonna 1939.

Päts oli mukana jo 1924 perustamassa neuvostoliittolais-virolaista kauppakamaria. Neuvostohallitus maksoi Pätsille venäläisvirolaisen öljy-yhtiön kautta vuosina 1924-34 salaisesti 4000 dollaria, joka vastasi Viron Berliini suurlähettilään vuosipalkkaa. Päts raportoi Viron poliittisesta tilanteesta Neuvostoliiton suurlähetystölle Tallinnassa. Pätsin yhteistyö Neuvostoliiton edustajien kanssa vaikutti osaltaan Viron hallituksen päätökseen suostua Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin ja sen jälkeen raakaan neuvostomiehitykseen.

Kreml sai Pätsin aika halvalla ja niin näyttää käyvän edelleenkin. Pienellä rahalla Kreml saa ystäviä ja vaikutusvaltaa. Suomessa on nyt kaksi entistä pääministeriä, jotka toimivat venäläisten yritysten konsultteina ja hallituksen jäseninä.

Viron ja Suomi ovat pieniä Venäjän naapurimaita mutta kavereita on Venäjä saanut myös suurvalloista. Jean-Marie Le Penin kaveruus maksoi toki kahdeksan miljoonaa euroa, mikä hoidettiin venäläisen pankin lainana Le Penin johtamalle Kansallinen rintama-puolueelle. Puolue tuomitsee nyt Venäjän vastaiset sanktiot ja toimii läheisessä yhteistyössä Venäjän Pariisin suurlähettilään kanssa. Le Penin mukaan Venäjän presidentti Putin puolustaa Euroopan sivilisaation kristillistä perintöä.

Mutta USA ei ollut sen vaikeampi hoitaa. Trump on harrastanut liiketoimia venäläisten yritysten kanssa jo vuosia. Lisäksi venäläinen yhtiö on rahoittanut it-yrityksiä, jotka auttoivat Trumpia voittamaan vaalit.

Ja onhan meillä ihan uusi suomalainen liikemies, joka on ollut mukana jääkiekkobisneksessä boikotissa olevien venäläisten liikemiesten kanssa. Kuka ja mikä näillekin venäläiselle liikemiehille on myöntänyt Suomen kansalaisuuden. Niin ja tietysti voidaan kysyä, että mikä Suoien hallitus on antanut Venäjän kansalaisille oikeuden ostaa kiinteistöjä Suomessa. Suomalainen kun ei voi ostaa mitään vastaavaa Venäjällä.

Eihän tässä nyt sinänsä ole mitään uutta Suomessa, joka on maailman korruptiolistan paremmassa kärjessä. Silti voi ihmetellä, että miten Kehittyvien maakuntien Suomi ry pystyi antamaan menestyksellistä vaalitukea 50:lle valitulle kansanedustajalle ja tämän kaiken hinta oli vain 400 000 euroa. Halvalla saa ystäviä ja vaikutusvaltaa Suomessa. Suuressa maailmassa pitää maksaa enemmän.

Kari Vitie

KOTIMAINEN KALA EI KELPAA KULUTTAJILLE

Suomi on tuhansien järvien maa, jonka maarajaa ympäröi laajat merialueet. Nämä vesialueet ovat pullollaan kaikenlasta kalaa: pientä ja suurta, valko- ja punalihaista, istutettua ja viljeltyä. Suurhauet, silakat, siiat, lohet, raudut ja kirjolohet eivät kuitenkaan ui kalakaupan tiskille.

Roskakaloiksi haukutuista suomuisista särjistä, piikikkäistä pienahvenista ja ruotoisista lahnoista ei suomalainen kotikokki osaa laittaa minkäänlaista kalaruokaa. Ei vaikka yksi maailman tunnetuimmista ruoka-annoksista Boullabaisse koostuu pikkukaloista ja yli sata vuotta sitten Venäjän keisarin ruokapöytään pyydystettiin Suomenlahdelta norssia. Vesistöjemme pikkukalojen vilja-aitat rökittävät kassikalat maussa ja terveellisyydessä.

Me syömme enemmän kalaa kuin koskaan yli 16 kiloa henkeä kohden vuodessa, josta lähes 80 prosenttia on tuontikalaa. Pääasiassa Norjasta kuskattua värjättyä, antibiooteilla kyllästettyä viikon vanhaa kassikalaa, jota on syötetty vehnällä, soijalla ja rypsiöljyllä.

Kaupalle norjalainen teollisuuskala on ikuinen erikoistarjous, jonka kalakaupan asiakas nielee ruotoineen halpuutensa takia. Vielä 1980-luvun alussa tärkein kauppakala oli silakka, jota syötiin yli 30 miljoona kiloa.  Nyt ammattikalastajien silkkasaalista yli puolet syötetään turkiseläinrehuksi vajaan kahdenkymmenen sentin kilohintaan.

Ennen paistetut silakat, erilaiset kalalaatikot ja savustetut suomukalat kuuluivat perheen arkiruokaan. Nyt tv:n kymmenissä kokkiohjelmissa opetetaan paistamaan fileoitua vuonomaan uivaa vihannesta ja kerrotaan miten ruodottomista kalapakasteista saadaan maustamalla mautonta. Näissä kaupan maksamissa mainosohjelmissa eivät edes kokeiksi itseään mainostavat keskusliikkeiden mannekiinit osaa perata tuoretta kalaa, taito joka kuului vielä muutama vuosi sitten kansalaisvelvollisuuksiin.

Jos emme osaa nauttia vesiemme villeistä ja puhtaista kaloista ruokapöydissämme, niin miten me kykenisimme kauppaamaan kalaherkkujamme maan rajojen ulkopuolelle.

Vuonna 2016 kalaviennin arvo oli 57 miljoonaa euroa, joka koostui kasvatetusta kirjolohesta, lohesta, pakastetusta silakasta ja kilohailista. Tärkeimmät vientimaat olivat Viro, Tanska, Valko-Venäjä ja Latvia.  Merkittävä osa vientikaloista ostettiin samoista maista takaisin pitemmälle jalostettuina säilykekalana. Kalastuspolitiikan järjettömyyttä kuvaa se, että jopa halpaa kalarehua riittää vientiin.

Kalan kokonaiskulutuksen kasvaessa on kalan tuonti lisääntynyt kiihtyvällä tahdilla ja vuonna 2016 tuonnin arvo kohosi jo noin 420 miljoonaan euroon eli noin kahdeksan kertaa vientiä suuremmaksi. Norjalaisen istutetun kassilohen lisäksi tuotiin esimerkiksi thaimaalaista tonnikalaa purkeissa ja fileinä, pakastettua eksoottista doradoa ja puna-ahventa lämpimistä vesistä. Samaan aikaa kalakauppa valittelee, ettei tuoretta suomalaista kalaa löydy myyntiin kovasta kysynnästä huolimatta. Kalakaupan tase on taloudellisesti pahasti miinuksella.

Kalatalouden ongelmia on yritetty vuosikausia ratkaista pyyntimiesten puheilla seminaareissa ja kokouksissa. Saamamiesten neuvoja pyyntivesiltä ei ole haluttu kuunnella, vaan rajoituksilla, etupiiriajattelulla ja politikoinnilla on onnistuttu sotkemaan vesistöjemme merkittävien luonnonvarojen hyödyntäminen.

Seppo Konttinen

USKALTAAKO SUOMEN KULTTUURIHALLINTO UUDISTUA?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ministeri Sanni Grahn-Laasosen aikana valtion kulttuuripanostusten uudistamishankkeen. Asia on tärkeä, sillä se koskee kattavasti kaikkea esittävää taidetta kuten teattereita, orkestereita, oopperaa, tanssia, sirkusta ja museoita.

Uudistuksen tarve on polttava. Nykyiset lait ovat vakavasti haitanneet taidekentän uudistumista ja estäneet uuden tulemista.

Laki nimittäin määrittää ne taidelaitokset, jotka saavat valtiolta rahaa ja määrää rahoituksen perusteeksi henkilötyövuosien määrän! Rahoitus suosii siis hallintoa, ei luovuutta, laatua, yleisön tavoittavuutta, kansainvälistä tunnustusta!

Laajan valmistelun jälkeen ministeriö julkaisi uuden mallin, jonka luokitukset sallisivat myös uusien, hyvien tulokkaiden saada valtion rahoitusta. Vakiintuneiden kulttilaitosten kuten kansallisoopperan lisäksi olisi kuuden ja kolmen vuoden sekä myös hankekohtaisia rahoituksia. Oli odotettavissa, että valtionapujensa pysyvyydestä huolehtivat taidelaitokset kuten kaupunginteatterit ja -orkesterit tai oikeammin niiden palkatut hallinnot tekivät parhaansa pitääkseen ikiaikaisen valtionapunsa.

Edelleenkin lakiluonnosten useimmiten toistuva sana on henkilötyövuosi. Kulttuuripoliittinen uudistusohjelma notkahtikin työllisyyspoliittiseksi ohjelmaksi. Silti uudistus vapauttaisi Suomen esittävän taiteen kenttää vanhan järjestelmän tukahduttavista kahleista.

Nyt kyse on siitä, uskaltaako nykyinen kulttuuriministeri, sinisten Sampo Terho uudistaa vai saako Kuntaliiton ja kumppanien vastustus hänet empimään. On selvää, että muutoksen vastustajat ovat aina äänekkäämpiä kuin uuden luojat. Aina on helpompi heittää kapuloita rattaisiin kuin edetä uusiin näkymiin.

Ministerillä on paljon muutakin allaan kuin kulttuuri – urheilu ja Eurooppa sekä tietysti uusi puolue. Riittääkö uudistamisen halu ja voima?

Uudistus on välttämätön. Nostan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin, jonka tunnen hyvin. Suhteellisen nuorena orkesterina, tosin jo 20 vuotta toimineena, se ei kuulu nykyisen lain määrittämiin. Orkesteri on kivunnut kunnianhimoisin ponnistuksen genrensä huipulle, mistä todistavat sen jatkuvasti saamat kutsut barokin suurmaihin vaativimpien yleisöjen eteen.

Orkesteri tuotti juuri oopperahelmen Musiikkitaloon. Kadonneeksi luullun Kustaa Vaasa -barokkioopperan näkivät Helsingissä ensimmäiset ihmiset 200 vuoteen.

Mozartin aikalaisen ja tasavertaisen kilpailijan Leopold Koželuchin partituurin kaivoi barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen Prahan kirjaston kätköistä. Hieno ja kekseliäästi toteutettu oopperaesitys sai yleisöltä ja kriitikoilta Suomessa ja kansainvälisesti varauksettoman kiitoksen.

Yhteiskunnan rahoitus tälle Suomen musiikkielämän rikastajalle ja kansainväliselle tähdelle on runsaat neljä euroa myytyä lippua kohden. Kansallisoopperan jokaista pääsylippua tuetaan verovaroin 230 eurolla, Helsingin kaupunginorkesteria 200 eurolla per lippu.

Helsingin barokkiorkesteri on Suomen klassisen musiikin konserteista omarahoitteisin: Lähes 90 prosenttia rahastaan se kerää konserttilipuista, levyistä, kiertueista sekä kulttuuria ymmärtäviltä säätiöiltä, jotka totisesti eivät käytä henkilötyövuotta perusteena vaan osaavat arvioida laatua. Monilla muilla prosenttiluku on päinvastoin.

Tämä on vain yksi esimerkki nykyjärjestelmän vinoudesta ja uuden estämisestä. Harmi, ettei Sitra, joka auttoi ministeriötä uudistuksen valmistelussa, katsonut kansainvälisiä malleja siitä, miten investointi kulttuuriin tuo parhaan yhteiskunnallisen tuoton. Malleja löytyy.

MATTI SAARINEN

Page 1 of 3

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén