Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kuukausi: helmikuu 2018

Valtio myy omaisuuttaan polkuhinnalla—Telian, Sammon ja Talvivaaran tarina

Valtion omaisuudenhoitoyhtiö Solidium myi viimeiset Telia osakkeensa helmikuun alussa halvalla. Yhtiön omistusta valtio on onnistunut myymään aina silloin, kun osakekurssi on ollut alimmillaan niin kuin nytkin (3,8 euroa/kpl.). Valtio sai kaupasta noin 500 miljoonaa euroa.

Miksi Sipilän hallitus antoi Solidiumin myydä yhden parhaimmista osingonmaksajistaan, joka tänä keväänä olisi maksanut osinkotuottoa noin viisi prosenttia osakkeelta. Osinkotuotto tarkoittaa osingon ja osakkeen hinnan suhdetta. Osakkeen myynnin tekee vielä kummallisemmaksi se, että valtio saa nyt lainaa noin kahden prosentin korolla. Eikö lainarahalla olisi tässä tilanteessa ollut järkevää ostaa Telian osakkeita?

Tällä vuosikymmenellä valtio on myynyt Telia-osakkeitaan seitsemän kertaa ja lähes aina silloin, kun yhtiön osakekurssi pörssissä on ollut alamaissa. Esimerkiksi syyskuun alussa vuonna 2013 valtio myi 68 miljoonaa Telian osaketta vähän yli kolmen euron kappalehintaan, jolloin yhtiön osakekurssi oli alimmillaan tällä vuosikymmenellä. Viime vuoden alussa yhtiön osakkeiden myynti onnistui vähän paremmin noin 4,5 euron kappalehintaan.

Valtio on saanut Telian osakepotistaan yhteensä huikeat yli 3,5 miljardia euroa tällä vuosikymmenellä. Miksi valtio on myynyt voitollisen ja hyvän osingonjakoyhtiön, joka olisi maksanut osinkoina vuosittain miljoonia valtion kassaan .

Vuonna 2000 Suomen valtion kokonaan omistama Sonera lähti pääministeri Lipposen ja valtiovarainministeri Niinistön johdolla ostamaan ns. umts-toimilupia 4, 3 miljardilla eurolla. Taivasosuuskauppa oli yksi Suomen valtion pahimmista bisnesmokista, koska pari vuotta myöhemmin sijoitukset olivat muuttuneet arvottomiksi. Telia osti Soneran vuonna 2002, jolloin yhtiö kastettiin Telia-Soneraksi. Ruotsin valtio omisti yhtiöstä osakkeista 46 prosenttia ja Suomen valtio 19 prosenttia. Loppu onkin enää historiaa, tarinaa siitä mitä tapahtuu kun omistajaohjausta ei ole ja kun osakemyyntejä ohjaa ideologia.

Sammon osakkeiden myynti noudattelee tätä sama surullista vuosikymmeniä kestänyttä kauppatapaa: Valtio myy kruununjalokiviyhtiöitään ja ostaa roskafirmojen osakkeita tilalle. Pitääkö valtion edistää hevosalan koulutusta ja metsäpalveluja verovaroin?

Vuonna 2000 demari- ja kokoomusvetoinen hallitus päätti yhdistää Postipankin ja pörssissä noteeratun yksityisen vakuutusyhtiö Sammon. Junailussa valtiosta tuli pörssiyhtiö Sampo-Leonian omistaja 40 prosentin osuudella. Paavo Lipposen hallitus alkoi välittömästi myydä osakkeita suunnatuilla anneilla työeläkeyhtiö Varmalle ja ulkomaalaisille pääomasijoittajille.

Valtion kassaan kaupoista kilahti runsaat 1300 miljoonaa euroa. Osakkeiden myynti sijoittuu Suomen valtion tekemistä bisnesmokista kärkipäähän. Jos valtio olisi tehnyt wahlroosit ja antanut osakepotin kasvaa, niin vuonna 2015 osakepotista olisi saanut viisi kertaa enemmän eli noin 7000 miljoonaa euroa eli 7 miljardia.

Erinomaisen kannattava ja voitollinen yhtiö Sampo on maksanut vuosien saatossa miljardiosinkoja omistajilleen ja myös Suomen valtiolle satoja miljoonia, vaikka valtion omistusosuus yhtiössä on huvennut osakemyyntien seurauksena. Viimeksi valtio myi vuonna 2014 Sammon osakkeita noin 450 milj.euron kauppahintaan. Vielä viime vuonna valtio sai osinkoja yhtiöstä yli 170 milj. euroa.

Onko valtionyhtiöiden järjettömällä yksityistämisellä tarkoitus myydä veronmaksajien rahoilla perustetut yhtiöt mihin polkuhintaan tahansa tuotoista piittaamatta. Samaan aikaan on työllisyys- ja aluepoliittisin perustein upotettu veronmaksajien rahoja ainakin miljardin verran Talvivaaran kaivoshankkeeseen.

Vuosi sitten pääministeri Sipilän todisti, että Sotkamossa on tapahtunut ihme. Jo aikaisemmin tähän ihmeeseen sijoittivat presidentti Sauli Niinistö ja entinen ministeri Paula Lehtomäki, joka nyt valvoo valtion omaisuudenhoitoyhtiön Solidiumin hallituksessa pääministerin luottoihmisenä valtionyhtiöiden yksityistämistä. Pieni piiri pyörii.

Seppo Konttinen

TANNER JA SOSIALIDEMOKRATIAN VUOSISATA

Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.

Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.

SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä  Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.

Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.

Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.

Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.

Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.

Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.

Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.

Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.

Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.

Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.

Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.

Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.

Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.

Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet.  Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.

Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.

Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.

Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.

MATTI SAARINEN

VALTIONYHTIÖ ON ERITYINEN

Suomessa on pitkään jatkunut pulina siitä, miten hankalaa valtiolle on pörssiyhtiön omistaminen. Omistajaohjauksen ristikseen saaneen ministerin taivalta on kuvailtu ”kuolemanlaaksoksi”, josta on lähes mahdoton selvitä ehjänä.

Valtioneuvoston omistajaohjausyksikön päällikön ura katkesi kananlennoksi, kun päättävä ministeri varsin suorasukaisesti ilmaisi epäluottamuksensa. Jo aiemmin saivat valtion pörssiosakkeiden päällä istuvan Solidiumin hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja äkkilähdöt. Aikanaan Fortumin toimitusjohtaja meni vaihtoon haukuttuaan yhtiökokouspuheessaan ministerin.

Toimitusjohtajat harmittelevat, että poliitikot unohtavat sovitun, kun julkinen meteli tulee päälle: ”Virkamiesten kanssa asiat sujuivat, mutta kun mentiin eduskuntaan, oli helvetti irti,” Miten tämä on näin vaikeata?

Valtio on omistajana monella tapaa erityinen. Se on tietysti, demokratiassa, hyvin poliittinen. Sen päättäjät valitaan vaaleilla tietyin välein. He ovat vastuussa äänestäjilleen, eivät jollekin firmalle.

Yritysjohtajat, jopa yhtiöiden hallitukset, vetoavat osakeyhtiölain 5 §:ään: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Näin laki sanoo.

Mutta eihän laki riitä kansalaisen, ei edes yrityskansalaisen, käyttäytymisen koodiksi. Yrityksiltä vaaditaan myös yhteiskunnan ymmärrystä. Moni toimitusjohtaja, joka on täyttänyt lain kirjaimen, tuottanut jopa hyvin runsasta voittoa osakkeenomistajille, kokee kärsivänsä karkeaa vääryyttä, kun media hyökkää jotakin hänen yksittäistä, välttämätöntä päätöstään vastaan ja poliitikot jättävät hänet julkisuuden vainon armoille.

Yritysten yhteiskuntavastuusta pidetään paljon puhetta. Yksityinen osakeyhtiö on suhteellisen yksinkertainen tapaus. Se hoitaa omat asiansa, joihin politiikalla ei ole erityistä sanomista.

Omistukseltaan hajautuneessa pörssiyhtiössä johto on kukkulan kuninkaana ja voi tehdä aika lailla mielensä mukaan. Lähinnä kehno tulos ja sen myötä romahtava pörssiarvo luovat painetta muutokseen.

Valtion kokonaan omistaman pörssiyhtiönkin johtaminen on varsin suoraviivaista. Sehän on tavallaan valtion yksikkö, joka tekee juuri niin kuin omistaja edukseen näkee eli kuten valtio käskee.

Jännittävimpiä vaiheita kohtaavat valtion osin tai jopa enemmistöllä omistamat pörssiyhtiöt. Hallitus on vastuussa kaikille osakkeenomistajille, niin pienimmille kuin suurimmalle, jolla on ratkaisuvalta yhtiökokouksessa.

Poliitikon äänestäjät eivät jaksa ymmärtää, miksi hän ei puutu yksinkertaisella enemmistövallallaan valtion omistaman yrityksen tekemiin joukkoirtisanomisiin, tehtaiden sulkemisiin, tuotannon siirtoon ulkomaille, johdon palkkioihin, verosuunnitteluun ja muihin suurta julkista huomiota synnyttäviin toimiin. Todellisuudessa ministeri on usein autuaan tietämätön pörssiyhtiön toimista, kun toimittajat aamuvarhaisella alkavat kärttää hänen selitystään tai edes kommenttia.

Suoraviivainen selitys, että yhtiö hoitaa omat asiansa, ei kansalle riitä. Wallenbergit, joiden periaate on ollut vaikuttaa vaan ei näkyä, ovat kyllä pystyneet firmojaan ohjaamaan, samoin kulloinenkin Herlin, ja Erkon sana kuultiin pörssiyhtiö Sanomassa. Miten on mahdollista, että ministeri ei voi tehdä mitään, kysyvät äänestäjät.

Valtion tahto on monitahoisempi kuin jonkun omistajaperheen, jonka piirissä siinäkin voi olla hyvin kummallisia ilmiöitä ja vaiheita. Toisaalta demokraattisen edustuksellisuuden periaate on aivan selvä: Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, ministerillä on valta päättää toimialallaan. Ministeri voi aivan hyvin määritellä valtion tahtoa omistustensa suhteen.

Valtio-omistaja vaatii taustansa takia erityistä huomiota. Johdon on kyettävä perustelemaan päätöksensä, hankalatkin, niin, että ne kestävät julkisenkin tarkastelun eivätkä vedä suurinta omistajaa vahingolliseen kohinaan.

Johdolta vaaditaan politiikan ymmärrystä, yhteiskunnallisten signaalien ja ajattelujen tunnistamista sekä selkeätä viestintää, joka perustelee välttämättömät toimet ymmärrettävästi, uskottavasti, kiinnostavasti ja hyväksyttävästi. Tämä on täysin mahdollista, ja jotkut firmat osaavat sen, jotkut möhlivät toistuvasti.

Oletus on, että johto ei suinkaan tee kipeitä päätöksiä pahuuttaan, vahingoittaakseen henkilöstöä, näivettääkseen suomalaisia paikkakuntia tai tuhotakseen suomalaista työllisyyttä. Aivan varmasti on parempia syitä, jotka voidaan kokea myös yleisön mielessä hyväksyttäviksi, kun ne pitävästi perustellaan ja oikein viestitään.

Uusi johtajapolvi on hyvin koulutettua, erittäin ammattitaitoista ja osaa päätyönsä, yhtiön arvon lisäämisen. Laaja yhteiskunnallinen näkemys ja harrastus ei heitä useinkaan kiinnosta.

Eräs valtion pörssiyhtiön hyvää työtä ja tulosta tehnyt toimitusjohtaja sanoi, että hän ennen valintaansa nimenomaisesti vaati vastauksen yhteen kysymykseen: Tuleeko minusta pörssiyhtiön vai valtionyhtiön toimitusjohtaja? Hallituksen puheenjohtaja ja omistajaohjaus vastasivat, että pörssiyhtiön. Vastaus on tietenkin väärä.

Hänet valittiin pörssinoteeratun valtionyhtiön johtoon, ja se vaatii omanalaisensa erityisosaamisen yhtiön johtamisessa. Hän tarvitsee tuekseen yhteiskunnallista ymmärrystä.

Vielä tärkeämpää tämä osaaminen on omistuksen nivelkohdassa, omistajaohjauksessa ja Solidiumissa, joissa pitää hallita viestintä molempiin suuntiin. Juuri tässä ne ovat kompuroineet ja aiheuttaneet harmia ministerilleen.

Yhteiskunnallinen ja ympäröivän maailman ymmärrys ei nykymaailmassa ole kohtuuton vaatimus kenellekään, jolle on uskottu merkittävä vastuu. Itse asiassa se on välttämätöntä muillekin kuin valtionyhtiölle.

Suomi, jossa valtiolla on edelleenkin suhteellisen paljon yritysomistusta, voisi jopa aurata kehitystä, näyttää, että valtiokin voi ja osaa olla hyvä omistaja, jonka mukanaolo on omiaan lisäämään yrityksen arvoa. Valtio on kuitenkin taloudellisesti vakaa osakas, tavallaan takuu muille omistajille.

MATTI SAARINEN

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén