Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kategoria: Saarinen

VALTIONTAKAUKSET SUOMEN KILPAILUKYVYN KAINALOSAUVANA

Takausten voimakas kasvu tuo ison riskin

Suomen tiheä ja laaja yritystukiverkko on vaikea raivattava, vaikka sen kalleus ja haitat tiedetään. Veronmaksajien kannalta hyväksyttävämmältä tuntuu valtiontakausten jakamien yrityksille. Sehän vaikuttaa aivan eri asialta kuin silkan rahan lähettäminen valtion kirstusta yrityksiin. Näin on etenkin, jos takaaja ei joudu maksumieheksi. Siis jos, mutta toki takaajan on hyvä tarkkailla sitoumustensa määrää, vaikka se olisi veronkeruuseen oikeutettu valtio.

Erilaiset valtiontakaukset ovat erityisesti finanssikriisin jälkeen nousseet maassamme merkittävään rooliin. Ne ovat kasvaneet voimakkaasti EU-vertaisjoukkoon nähden. Nämä ns. valtion epäsuorat vastuut ovat kasvaneet jopa velkaa nopeammin. Kun vuonna 2008 valtiontakausten ja -takuiden määrä oli noin 22 miljardia euroa, niin viime vuoden lopulla luku oli jo 52 miljardia euroa.

Tukia perusteltiin 2008 kriisin jälkeen markkinoiden toimimattomuudella. Kun markkinat alkoivat vetää, otettiin käyttöön kilpailukykyargumentti.

Takausten laukeaminen voi tapahtua Suomesta riippumattakin, esimerkiksi ulkoisen sokin ja sitä seuraavan dominoefektin seurauksena. Viennin rahoitus on toimialanäkökulmasta voimakkaasti keskittynyttä, mikä altistaa ns. malliriskille: eri yritysvastuiden toteutuminen korreloi voimakkaasti keskenään. Riskien toteutuminen laajassa mittakaavassa heiluttelisi koko valtion budjettia, niin mittavia ovat vastuut. Huomionarvoinen seikka yhteisten varojemme käyttäjille ja vartijoille.

Matti Saarinen

Liite 1.

Taulukko 1. EU-maiden valtiontakaukset 2016*, prosenttia bruttokansantuotteesta

Suomi 17,7
Luxemburg 12,8
Itävalta 12,0
Saksa 11,3
Kypros 9,4
Belgia 9,2
Iso-Britannia 8,3
Espanja 7,4
Puola 6,9
Kreikka 6,1
Portugali 5,4
Ruotsi 5,3
Ranska 5,2
Tanska 3,2
Hollanti 2,8
Italia 2,2
Irlanti 1,9
Viro 1,5
Latvia 1,2
Liettua 0,8

* ei sisällä EU:n talouskriisin hoitoon liittyviä vastuita
Lähde: Eurostat

EDUNVALVONTA KUULUU DEMOKRATIAAN

Pitääkö lobbarit merkitä ja ottaa kiinni?

Lobbauksesta on tullut yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden gradujen muotiaihe. Valitettavan monien tutkielmien perustavaa laatua olevan ongelman näkee jo alkusivuilta. Käsitteet ovat sekaisin ja niiden määrittely huteraa.

Onneksi vaativampikin tieteenharjoitus on tarttunut aiheeseen. Useita väitöskirjoja on julkaistu ja tekeillä.

Ylivoimaisesti näkyvimmän julkisuuden väitökselleen hankki viestintäkonkari Anders Blom, joka puolusti väitöskirjaansa keväällä Turun yliopistossa. Blom vetää perustellusti valokeilaan korporatiivisen Suomen, työmarkkinajärjestöjen institutionalisoidun vaikuttaja-aseman.

Kolmikannan juuri on 1940 solmittu tammikuun kihlaus, jossa työnantajain keskusliitto tunnusti SAK:n ja ammattiliitot. Sodan ahdistaman pienen Suomen tuolloisesta välttämättömyydestä paisui parlamentaarisenkin vallan syrjäyttänyt mekanismi, joka betonoitiin ammattilittojen jäsenmaksuperinnällä, työeläkejärjestelmällä ja yleissitovuudella.

Juuri on käyty ankaraa vääntöä siitä, kumpi määrää, eduskunta vai ammattiliitot. Yrittäjät ovat saaneet tarpeekseen päidensä yli sopimisesta, EK kiemurtelee.

Blomin painotus on paikallaan. Työmarkkinajärjestöjen lobbausvoima on aivan eri luokkaa kuin paljon kohuttujen viestintätoimistojen, yritysten tai kansalaisjärjestöjen.

Toimiala- ja ammattiliitot ovat ”itseoikeutetusti” mukana lainvalmistelua edeltävässä työryhmätyössä, ratkaisevissa toimikunnissa ja säännöllisiä kuultavia eduskunnan valiokunnissa. Niiden nyttemmin varovaisesti kyseenalaistettua valtaa pidetään jopa itsestäänselvyytenä.

Helsingin Sanomien kokenut politiikan pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan 21.10.2018: ”Asia (pienyrittäjien puolustaminen) ehkä muistetaan (suurissa) yrityksissä ensi vuonna, kun puolueet kiertävät kerjäämässä vaaliavustuksia.” Siis, kun et noudata määräyksiämme nappia painaessasi, et saa rahaa!

Kuten aina, julkisuus keskittyy pintailmiöihin. Todellinen valta jää piiloon.

On noussut suuri into merkitä kaikki lobbarit erityiseen rekisteriin, kontrolloida heidän tapaamisiaan kansanedustajien kanssa ja tarvitessa tonkia rekisteristä ”väärällä asialla” olevat. Epäillään, että kavala lobbari voi mielensä mukaan heilutella lainsäätäjää, ja siksi tapaamisia pitää valvoa.

Ajatus on pahasti harhautunut ja vahingoittaa kansanvaltaa. Viisas päättäjä kuuntelee erilaisia mielipiteitä ja muodostaa sitten oman perustellun kantansa.

Jos tapaamisia kytätään, on kansanedustajan kiireissään helpompi jättää valtavirrasta poikkeavat edunvalvojat kuulematta. Brysselin kymmenille tuhansille lobbareille on rekisteri, jonka perustamisessa Alexander Stubbilla oli merkittävä osa.

Nyttemmin Brysselin rekisteri on johtanut tapaamisten valikoimiseen. Turkistarhaajia, ydinvoimayhtiöitä, tupakkayhtiöitä, Venäjän yhteistyökumppaneita ei päästetä lobbyyn tapaamisiin, koska aggressiiviset eläin-, luonnon- ym. suojelujärjestöt listaavat tapaamiset ja julkaisevat niitä tarkoitushakuisesti mustamaalaten edustajia.

Suomeenkin tällaiset vihakampanjat ovat levinneet mm. hyökkäilyin ydinvoiman puolesta äänestäneitä kansanedustajia kohtaan. Mitä tästä tulisikaan, jos kaikki tapaamisetkin rekisteröitäisiin?

Kansanedustajien eikä muidenkaan yhteiskunnan päättäjien tapaamisoikeutta ei tule rajoittaa, heitä ei tule sulkea norsunluutorneihin, erilleen kansalaisista. Keskustelunvapaus ja mielipiteiden kirjo kukoistakoon, se on demokratiaa kuten on luottamus kansan valitsemiin päättäjiin.

Monet toimialajärjestöt ja viestintätoimistot ovat rekisterin kannalla, koska ne haluavat rajata vaikuttamiskanavat itselleen. Heidän kaltaisille ammattilaisille rekisteröinti on pikkujuttu, toista on ad hoc
-kansalaisliikkeillä, karvalakkilähetystöillä, kyläyhdistyksillä ja yksittäisillä kansalailla ja muille vapailla muodostelmilla, jotka haluaisivat päättäjien saavan kuunnella heidän sanomaansa. Lobbyn vakiovieraat ovat taitavasti ristineet kansanedustajien tapaamisrekisterin avoimuusrekisteriksi ja saaneet jopa eduskunnan puhemiehen innostumaan kollegaedustajiensa valvonnan kiristämisestä.

Itse asiassa kansanedustajien valvonnan kiristäminen vie asian sivuun yhteiskuntamme todellisista valtarakenteista. Kun enemmistöhallituksen esitys tulee eduskuntaan, ei kansanedustaja siihen voi vaikuttaa. Nappia painetaan määräysten mukaisesti.

Mainitussa kolmikannassa on todellinen ulkoparlamentaarinen valta. Jos maakuntahallinto etenee, kaikki entiset ely- ja aviasiat kuten myös mm. terveydenhuolloin valtava rahapotti putoaa sinne. Siitä tulee lobbauksen hotspot ja koplausten eldorado.

MATTI SAARINEN

POISTETAAN YRITYSVERO – JA LOPETETAAN YRITYSTUET

Valtiot kilpailevat yrityksistä. Yksi keino on yritysten verotus.

Toki muutkin asiat vaikuttavat. Suomalaiset uskottelevat itselleen ja monet kansainväliset vertailutkin osoittavat, että maatamme pidetään lähes yritystoiminnan paratiisina. Silloin ei ole kyse hyvinvointivaltion ankarasta verotuksesta vaan korruption vähäisyydestä, byrokratiaesteiden mataluudesta, väestön koulutuksesta ja osaamisesta, yhteiskunnallisesta vakaudesta tai jopa ilmaston viileydestä ja peruskallion vakaudesta kuten energiaintensiivisiä datakeskuksia houkutellessa on esitetty.

Yritysverotuksessakin Suomi lie kansainvälisesti varsin kilpailukykyinen. Silti elinkeinoelämän ja yrittäjien järjestöt valittavat, ja kansainvälisten jättien pääkonttoreita on Suomeen hakeutunut vain pieni osa siitä, mitä yksin Tukholma on onnistunut houkuttelemaan.

Otetaanpa ajatuskoe: poistetaan yritysvero kokonaan, säädetään se nollaan!

Kyse ei ole paljosta. Viime vuonna Suomi verotti 43 miljardilla eurolla. Suurin tuloerä oli arvonlisävero , 18,5 miljardia ja toiseksi suurin 9,1 miljardin ansio- ja pääomavero. Yhteisöverolla kerättiin 4,2 miljardia euroa. Valmisteveroilla  saatiin 7 miljardia ja muista veroista tuli 3,2 miljardia euroa.

Toki nuo muutamatkin miljardit ovat iso kasa rahaa, mutta yritysten kaikki verothan siirtyvät lähes säännönmukaisesti loppuasiakkaiden maksettaviksi. Palkanansaitsijalla ei ole mitään mahdollisuutta veron välttämiseen. Vain hyvin suurituloiset pystyvät verosuunnitteluun, kun taas vähävaraiset, pienituloiset ja syrjäytyneet elävät tulonsiirroilla.

Henkilöverot ovat Suomessa raskaita, ja hirveä verokiila, yrityksen työkustannuksen ja palkansaajan käteen saaman rahan erotus, estää tehokkaasti työllistämistä. Näin ollen yritysveron poisto tulisi rahoittaa valtion menojen vähennyksellä, ja siihen on ratkaisu: poistetaan yritystuet!

Kokemuksesta tiedämme tämän olevan käytännössä erittäin vaikeata. Sitähän yritettiin, eikä edes eduskunnasta luopuvien konkarikansanedustajien kantti riittänyt tehokkaaseen puuttumiseen suomalaisen elinkeinopolitiikan pyhään lehmään.

Mauri Pekkarisen johtaman parlamentaarisen työryhmän tulos oli pannukakku. Yritystukiviidakko jäi käytännössä ennalleen. Näin siitä huolimatta, että taloustiede tietää etenkin säilyttävät yritystuet yhteiskunnan kannalta kalliiksi, jopa tuhoisiksi. TEM:n selvityksen mukaan uudistavia yritystukia on vain n. kymmenen prosenttia koko potista.

Tuottoisimpia yhteiskunnallisia investointeja ovat koulutus, ennaltaehkäisevä terveydenhuolto, infrainvestoinnit. Yritystuet ovat listan alapäässä, jopa negatiivisia vaikutukseltaan.

Laskentatavasta riippuen vuonna 2017 meni yritystukiin 8-9 miljardia euroa
(Yle 31.1.2018). Yritystukien poisto riittäisi siis helposti kattamaan kokonaan yritysveron poiston. EK:n, SY:n, SAK:n ja MTK:n lobbaus onnistui jälleen: yritystukiin ei kosketa.

Järjestöjen kannan ymmärtää vaikka sitä on kansalaisen kannalta vaikea hyväksyä. Toki valtionavustusten poistaminen pakottaisi yrityksiä uudistumaan. Ruotsin-laivat, paljon energiaa kuluttavat teollisuudet, maatalous joutuisat tosissaan miettimään, miten tehostua, uudistua, tavoittaa asiakkaitaan, löytää sijansa maailmankylän avoimessa kilpailussa.

Voi olla, että Suomen suurimmista vientialoista, sellusta ja polttoaineista, paino alkaisi siirtyä tietotyöhön ja koulutusta korostaviin aloihin. Tämä tuskin olisi Suomen tulevaisuuden kannalta onnetonta.

Surkeammalta vaikuttaa Suomen vihreän kullan, metsien, kasvava kulutus biopolttoaineen valmistukseen, kiinalaisten voimin, Suomen valtion tuella. Kemiin kannattamattomalla teknologialla pyrkivälle Kaidille on luvattu sekä mittava investointituki että jatkuva, tuotannon suhteessa paisuva verotuki. Mahtoi kiinalaisia naurattaa, kun löysivät Euroopan Kongon, Suomen runsaine metsävaroineen. Esteeksi näyttää nyt tosin tulleen kiinalaisen emoyhtiön häätöuhka pörssistä, kun tilintarkastus ei ole mennyt läpi.

Voi vain toivoa, että ensi kevään vaaleissa eduskunta uusiutuisi voimakkaasti, nousisi poliitikkoja, jotka uskaltaisivat leikata tämän yhteiskunnan syövän. Painostus ja meteli olisi murskaava, mutta jos porkkana olisi yritysveron lopettaminen, voisi vastikkeeksi jopa vaatia yrittäjäjärjestöjen vaikerruksen lopetusta.

Palkansaajien ei silti tarvitse yrityksiä kadehtia. Kaikki henkilöstön tuloverot sivukuluineen ovat yritysten kustannuksissa. Raha ei edes käy mattimeikäläisen tilillä.

MATTI SAARINEN

TODELLISUUS TARUAKIN IHMEELLISEMPI

PERUSTEELLINEN SELVITYS VAKOILIJA VON HELLENSINSISTÄ VIE LÄPI SUOMEN KOHTALONVUOSIEN

Seppo Konttinen – Kari Vitie
Kuolemaantuomittu – vakoilija von Hellensin kohtalo
Otava 2018

Maximilian von Hellens (1889-1967) oli tsaarin sota-akatemiasta valmistunut upseeri. Hänestä tuli Suomen armeijan ainoa sotaväen rikoslain perusteella sotapetoksesta kuolemaan tuomittu upseeri.

Pitkäaikaisen taloustoimittajataustan omaavat Seppo Konttinen ja Kari Vitie ovat uutterasti penkoneet kaiken tästä jännittävän uran kokeneesta vakoilijasta, maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajasta. Vitiellä on kokemusta myös sotilasasiamiehen, diplomaatin ja asekaupan tehtävistä.

Perusteellinen työ nimien ja päivämäärien vilinässään ei vähennä teoksen jännittävyyttä. Moni agenttiromaani jää tätä tietokirjaa valjummaksi. von Hellensistä kehittyi Suomen vaihtelevissa kohtaloissa tiedustelija, salaisten tietojen vaihtaja ja verkottuja pienen mutta kansainvälispoliittisesti kiinnostavan Suomen pääkaupungin vakoilijayhteisössä.

Tavallaan von Hellens oli johdonmukainen: hänen suuntauksensa oli aina länsivallat, Britannia ja USA. Tietoja kulki Saksan armeijan vahvuuksista, ryhmityksistä ja huollosta itärintamalla Kaivopuiston länsilähetystöjen kautta etenkin Yhdysvaltain sotilasjohtoon, josta ne saman tien menivät kanssasotija neuvostoarmeijalle.

von Hellens jäi kiinni jatkosodan aikana, ja ilmeisesti saksalaisten painostuksesta sotaylioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pienen maan tuomioistuimella ei ole valinnanvaraa, kun vahva aseveli vaatii. Tuomio tuli nopeasti, kaikkia taustoja ei tutkittu ja päätös oli ankarin mahdollinen.

”Nokalla” vietettyjen ahdistavien vankeuskuukausien aikana tuli välirauha ja valvontakomissio otti Suomessa asiat hoitoonsa. Taas tuli suurvalta peliin. Yhdysvaltain ulkoministeri  Cordell Hullin kirje tasavallan presidentti Risto Rytille johti von Hellensin armahdukseen. Kun Ryti kysyi asiainhoitaja McClintockilta, parantaako armahdus Suomen ja Yhdysvaltain suhteita, vastaus oli kylmäävä: ”Sitä en voi taata, mutta teloitus varmuudella huonontaisi niitä.”

von Hellens pelastui ja aloitti uudet toimet. Moni takki kääntyi, ja neuvostoystävyys kuten myös neuvostovihamielisyys tulivat sodasta selvinneen pienen tasavallan avainsanoiksi, joilla päättäjiä nostettiin ja kaadettiin. Kotikommunistimme kuten myös Urho Kekkosen ageeraus sodanjälkeisessä Suomessa läksytetään kirjassa perusteellisesti.

Samalla kuitenkin avautuu von Hellensin linkkimiehen roolista selviä viittauksia siihen, miten kanavia länteen pidettiin auki, korkeimmillakin tahoilla. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa Suomella oli tarkat paikat, ja von Hellensin kaltaisten puuhien paljastuminen olisi ollut ja ajoittain olikin äärimmäisen kiusallista.

Suomessa on tutkittu paljon suhdettamme Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen natsikollaboraattoreita ja oikeistotahoja jahdattiin systemaattisesti, armeijaa ja valtiollinen poliisi puhdistettiin. Sen sijaan yllättävätkin nimet salaisissa länsiyhteyksissä ovat pysyneet Britannian ja Yhdysvaltain arkistojen kätköissä, joista niitä ei saada.

Suomessa valtio omistaa edelleenkin yrityksiä. Syyt ja perustelut ovat moninaisia. Yksi syy selviää kirjasta. Valtion omistama Suomen matkatoimisto oli varsinainen vakoilijapesä, josta löytyi von Hellensillekin sodan jälkeen työpaikka. Tuohon aikaan harvinainen ulkomaanmatkailu oli matkatoimistovirkailijoille luontevaa.

Kirjan epilogi on von Hellensin testamentti vaimolleen ja neljälle lapselleen, synkeä yksinpuhelu, värikkään ja rankan elämän kuvaus, ”huonon isän” anteeksipyyntö. Jälkeenjääneestä omaisuudesta on vain lyhyt maininta: puhelinosake – ja kirjoituspöydän salalokeroon piilotettu Sveitsin salaisen pankkitilin numerokoodi.

Konttinen ja Vitie sijoittavat von Hellensin elämän etenemisen aikansa mullistuksiin, ja olojen kuvaukset ovat erinomaisen kiintoisaa luettavaa. On kuin olisi menty päähenkilön sisään kokemaan noita kiihkeitä vuosikymmeniä vaihtelevine suuntauksineen.

Välillä poiketaan jo varsin etäälle päähenkilöstä, kun kerrotaan ajan muistakin ilmiöistä ja henkilöistä. Tämä kaikki auttaa kuitenkin lukijaa ymmärtämään taustoja ja jopa vakoiluyhteisön motiiveja. Kirjoittajat hakevat paikoin liiankin uteliaasti psykologisia vaikuttimia, aina ankarasta isästä lähtien. Monia kysymyksiä jää vieläkin vastaamatta, mutta jännittävän lisävalaisun kirja tuo Suomen ankarimpien vuosien historiaan.

Asiavirheitä en pysty löytämään. Aatelismiehen erisnimen von-osan kirjoittaisin kuitenkin jopa virkkeen alussa pienellä v:llä, en isolla kuten uutuusteos johdonmukaisesti tekee.

MATTI SAARINEN

USKALTAAKO SUOMEN KULTTUURIHALLINTO UUDISTUA?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ministeri Sanni Grahn-Laasosen aikana valtion kulttuuripanostusten uudistamishankkeen. Asia on tärkeä, sillä se koskee kattavasti kaikkea esittävää taidetta kuten teattereita, orkestereita, oopperaa, tanssia, sirkusta ja museoita.

Uudistuksen tarve on polttava. Nykyiset lait ovat vakavasti haitanneet taidekentän uudistumista ja estäneet uuden tulemista.

Laki nimittäin määrittää ne taidelaitokset, jotka saavat valtiolta rahaa ja määrää rahoituksen perusteeksi henkilötyövuosien määrän! Rahoitus suosii siis hallintoa, ei luovuutta, laatua, yleisön tavoittavuutta, kansainvälistä tunnustusta!

Laajan valmistelun jälkeen ministeriö julkaisi uuden mallin, jonka luokitukset sallisivat myös uusien, hyvien tulokkaiden saada valtion rahoitusta. Vakiintuneiden kulttilaitosten kuten kansallisoopperan lisäksi olisi kuuden ja kolmen vuoden sekä myös hankekohtaisia rahoituksia. Oli odotettavissa, että valtionapujensa pysyvyydestä huolehtivat taidelaitokset kuten kaupunginteatterit ja -orkesterit tai oikeammin niiden palkatut hallinnot tekivät parhaansa pitääkseen ikiaikaisen valtionapunsa.

Edelleenkin lakiluonnosten useimmiten toistuva sana on henkilötyövuosi. Kulttuuripoliittinen uudistusohjelma notkahtikin työllisyyspoliittiseksi ohjelmaksi. Silti uudistus vapauttaisi Suomen esittävän taiteen kenttää vanhan järjestelmän tukahduttavista kahleista.

Nyt kyse on siitä, uskaltaako nykyinen kulttuuriministeri, sinisten Sampo Terho uudistaa vai saako Kuntaliiton ja kumppanien vastustus hänet empimään. On selvää, että muutoksen vastustajat ovat aina äänekkäämpiä kuin uuden luojat. Aina on helpompi heittää kapuloita rattaisiin kuin edetä uusiin näkymiin.

Ministerillä on paljon muutakin allaan kuin kulttuuri – urheilu ja Eurooppa sekä tietysti uusi puolue. Riittääkö uudistamisen halu ja voima?

Uudistus on välttämätön. Nostan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin, jonka tunnen hyvin. Suhteellisen nuorena orkesterina, tosin jo 20 vuotta toimineena, se ei kuulu nykyisen lain määrittämiin. Orkesteri on kivunnut kunnianhimoisin ponnistuksen genrensä huipulle, mistä todistavat sen jatkuvasti saamat kutsut barokin suurmaihin vaativimpien yleisöjen eteen.

Orkesteri tuotti juuri oopperahelmen Musiikkitaloon. Kadonneeksi luullun Kustaa Vaasa -barokkioopperan näkivät Helsingissä ensimmäiset ihmiset 200 vuoteen.

Mozartin aikalaisen ja tasavertaisen kilpailijan Leopold Koželuchin partituurin kaivoi barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen Prahan kirjaston kätköistä. Hieno ja kekseliäästi toteutettu oopperaesitys sai yleisöltä ja kriitikoilta Suomessa ja kansainvälisesti varauksettoman kiitoksen.

Yhteiskunnan rahoitus tälle Suomen musiikkielämän rikastajalle ja kansainväliselle tähdelle on runsaat neljä euroa myytyä lippua kohden. Kansallisoopperan jokaista pääsylippua tuetaan verovaroin 230 eurolla, Helsingin kaupunginorkesteria 200 eurolla per lippu.

Helsingin barokkiorkesteri on Suomen klassisen musiikin konserteista omarahoitteisin: Lähes 90 prosenttia rahastaan se kerää konserttilipuista, levyistä, kiertueista sekä kulttuuria ymmärtäviltä säätiöiltä, jotka totisesti eivät käytä henkilötyövuotta perusteena vaan osaavat arvioida laatua. Monilla muilla prosenttiluku on päinvastoin.

Tämä on vain yksi esimerkki nykyjärjestelmän vinoudesta ja uuden estämisestä. Harmi, ettei Sitra, joka auttoi ministeriötä uudistuksen valmistelussa, katsonut kansainvälisiä malleja siitä, miten investointi kulttuuriin tuo parhaan yhteiskunnallisen tuoton. Malleja löytyy.

MATTI SAARINEN

TANNER JA SOSIALIDEMOKRATIAN VUOSISATA

Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.

Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.

SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä  Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.

Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.

Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.

Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.

Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.

Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.

Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.

Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.

Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.

Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.

Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.

Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.

Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.

Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet.  Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.

Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.

Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.

Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.

MATTI SAARINEN

VALTIONYHTIÖ ON ERITYINEN

Suomessa on pitkään jatkunut pulina siitä, miten hankalaa valtiolle on pörssiyhtiön omistaminen. Omistajaohjauksen ristikseen saaneen ministerin taivalta on kuvailtu ”kuolemanlaaksoksi”, josta on lähes mahdoton selvitä ehjänä.

Valtioneuvoston omistajaohjausyksikön päällikön ura katkesi kananlennoksi, kun päättävä ministeri varsin suorasukaisesti ilmaisi epäluottamuksensa. Jo aiemmin saivat valtion pörssiosakkeiden päällä istuvan Solidiumin hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja äkkilähdöt. Aikanaan Fortumin toimitusjohtaja meni vaihtoon haukuttuaan yhtiökokouspuheessaan ministerin.

Toimitusjohtajat harmittelevat, että poliitikot unohtavat sovitun, kun julkinen meteli tulee päälle: ”Virkamiesten kanssa asiat sujuivat, mutta kun mentiin eduskuntaan, oli helvetti irti,” Miten tämä on näin vaikeata?

Valtio on omistajana monella tapaa erityinen. Se on tietysti, demokratiassa, hyvin poliittinen. Sen päättäjät valitaan vaaleilla tietyin välein. He ovat vastuussa äänestäjilleen, eivät jollekin firmalle.

Yritysjohtajat, jopa yhtiöiden hallitukset, vetoavat osakeyhtiölain 5 §:ään: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Näin laki sanoo.

Mutta eihän laki riitä kansalaisen, ei edes yrityskansalaisen, käyttäytymisen koodiksi. Yrityksiltä vaaditaan myös yhteiskunnan ymmärrystä. Moni toimitusjohtaja, joka on täyttänyt lain kirjaimen, tuottanut jopa hyvin runsasta voittoa osakkeenomistajille, kokee kärsivänsä karkeaa vääryyttä, kun media hyökkää jotakin hänen yksittäistä, välttämätöntä päätöstään vastaan ja poliitikot jättävät hänet julkisuuden vainon armoille.

Yritysten yhteiskuntavastuusta pidetään paljon puhetta. Yksityinen osakeyhtiö on suhteellisen yksinkertainen tapaus. Se hoitaa omat asiansa, joihin politiikalla ei ole erityistä sanomista.

Omistukseltaan hajautuneessa pörssiyhtiössä johto on kukkulan kuninkaana ja voi tehdä aika lailla mielensä mukaan. Lähinnä kehno tulos ja sen myötä romahtava pörssiarvo luovat painetta muutokseen.

Valtion kokonaan omistaman pörssiyhtiönkin johtaminen on varsin suoraviivaista. Sehän on tavallaan valtion yksikkö, joka tekee juuri niin kuin omistaja edukseen näkee eli kuten valtio käskee.

Jännittävimpiä vaiheita kohtaavat valtion osin tai jopa enemmistöllä omistamat pörssiyhtiöt. Hallitus on vastuussa kaikille osakkeenomistajille, niin pienimmille kuin suurimmalle, jolla on ratkaisuvalta yhtiökokouksessa.

Poliitikon äänestäjät eivät jaksa ymmärtää, miksi hän ei puutu yksinkertaisella enemmistövallallaan valtion omistaman yrityksen tekemiin joukkoirtisanomisiin, tehtaiden sulkemisiin, tuotannon siirtoon ulkomaille, johdon palkkioihin, verosuunnitteluun ja muihin suurta julkista huomiota synnyttäviin toimiin. Todellisuudessa ministeri on usein autuaan tietämätön pörssiyhtiön toimista, kun toimittajat aamuvarhaisella alkavat kärttää hänen selitystään tai edes kommenttia.

Suoraviivainen selitys, että yhtiö hoitaa omat asiansa, ei kansalle riitä. Wallenbergit, joiden periaate on ollut vaikuttaa vaan ei näkyä, ovat kyllä pystyneet firmojaan ohjaamaan, samoin kulloinenkin Herlin, ja Erkon sana kuultiin pörssiyhtiö Sanomassa. Miten on mahdollista, että ministeri ei voi tehdä mitään, kysyvät äänestäjät.

Valtion tahto on monitahoisempi kuin jonkun omistajaperheen, jonka piirissä siinäkin voi olla hyvin kummallisia ilmiöitä ja vaiheita. Toisaalta demokraattisen edustuksellisuuden periaate on aivan selvä: Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, ministerillä on valta päättää toimialallaan. Ministeri voi aivan hyvin määritellä valtion tahtoa omistustensa suhteen.

Valtio-omistaja vaatii taustansa takia erityistä huomiota. Johdon on kyettävä perustelemaan päätöksensä, hankalatkin, niin, että ne kestävät julkisenkin tarkastelun eivätkä vedä suurinta omistajaa vahingolliseen kohinaan.

Johdolta vaaditaan politiikan ymmärrystä, yhteiskunnallisten signaalien ja ajattelujen tunnistamista sekä selkeätä viestintää, joka perustelee välttämättömät toimet ymmärrettävästi, uskottavasti, kiinnostavasti ja hyväksyttävästi. Tämä on täysin mahdollista, ja jotkut firmat osaavat sen, jotkut möhlivät toistuvasti.

Oletus on, että johto ei suinkaan tee kipeitä päätöksiä pahuuttaan, vahingoittaakseen henkilöstöä, näivettääkseen suomalaisia paikkakuntia tai tuhotakseen suomalaista työllisyyttä. Aivan varmasti on parempia syitä, jotka voidaan kokea myös yleisön mielessä hyväksyttäviksi, kun ne pitävästi perustellaan ja oikein viestitään.

Uusi johtajapolvi on hyvin koulutettua, erittäin ammattitaitoista ja osaa päätyönsä, yhtiön arvon lisäämisen. Laaja yhteiskunnallinen näkemys ja harrastus ei heitä useinkaan kiinnosta.

Eräs valtion pörssiyhtiön hyvää työtä ja tulosta tehnyt toimitusjohtaja sanoi, että hän ennen valintaansa nimenomaisesti vaati vastauksen yhteen kysymykseen: Tuleeko minusta pörssiyhtiön vai valtionyhtiön toimitusjohtaja? Hallituksen puheenjohtaja ja omistajaohjaus vastasivat, että pörssiyhtiön. Vastaus on tietenkin väärä.

Hänet valittiin pörssinoteeratun valtionyhtiön johtoon, ja se vaatii omanalaisensa erityisosaamisen yhtiön johtamisessa. Hän tarvitsee tuekseen yhteiskunnallista ymmärrystä.

Vielä tärkeämpää tämä osaaminen on omistuksen nivelkohdassa, omistajaohjauksessa ja Solidiumissa, joissa pitää hallita viestintä molempiin suuntiin. Juuri tässä ne ovat kompuroineet ja aiheuttaneet harmia ministerilleen.

Yhteiskunnallinen ja ympäröivän maailman ymmärrys ei nykymaailmassa ole kohtuuton vaatimus kenellekään, jolle on uskottu merkittävä vastuu. Itse asiassa se on välttämätöntä muillekin kuin valtionyhtiölle.

Suomi, jossa valtiolla on edelleenkin suhteellisen paljon yritysomistusta, voisi jopa aurata kehitystä, näyttää, että valtiokin voi ja osaa olla hyvä omistaja, jonka mukanaolo on omiaan lisäämään yrityksen arvoa. Valtio on kuitenkin taloudellisesti vakaa osakas, tavallaan takuu muille omistajille.

MATTI SAARINEN

RUOTSINMAIKKA ON SANKARI

Kun Ritva Viljanen marraskuussa valittiin Vantaan kaupunginjohtajaksi, sai tärkeä nimitys runsaasti julkisuutta. Ylen ruotsinkieliset tv-uutisetkin haastatteli kaksikielisen Vantaan tulevaa johtajaa. Viljanen halusi puhua ruotsiksi ja oli kirjoittanut vastaukset valmiiksi paperille, josta hän ne luki.

Myötähäpeä alkoi hiipiä katsojaan – ääntäminen oli kuin Paasikiven englanti. Kouluruotsi oli päässyt pahasti ruostumaan.

Viljasen loistava ura, joka käsittää mm. työt Helsingin apulaiskaupunginjohtajana, sisäministeriön kansliapäällikkönä, palvelua kahdessa muussakin ministeriössä, väestörekisterikeskuksen ylijohtajana sekä kaksi akateemista loppututkintoa, ei ole riittänyt toisen kansalliskielemme taitoa terästämään.

Viljanen ei ole poikkeus. Lähes säännönmukaisesti etenkin häntä nuoremman polven suomenkieliset eivät ruotsista juuri piittaa, vaikka ovat ”pakolla” sitä koulussa tuntitolkulla päntänneet.

Viestintäväkeä rekrytoidessa kohtaa ”kympin tyttöjä”, jotka vaikuttavat olevan hyviä kaikessa. Englanti on ääntämistä myöten täydellinen, jokin tai parikin muutakin kieltä innokkaan harrastuksen aihe.

Äärimmäisen harvoin ilmestyy ruotsia osaava viestintäkokelas, ellei nyt satu olemaan suomenruotsalainen, jolloin taas suomen kirjoitus voi kaivata harjoitusta. Mistä moinen välinpitämättömyys toista kotimaista kohtaan, selkeä karttelu?

Silloin harvoin kun ruotsista innostunut nuori aikuinen sattuu puheisiin, on lähes aina selitys tähän poikkeukseen: ”Minulla oli niin hyvä ruotsinmaikka koulussa, että hän sai meidät innostumaan aineestaan.”

Ruotsin tuntien läpivienti nykypolville voi tuntua opettajasta kuin kivirekeä vetäisi. Siksi maikka, joka saa luokan innostumaan ja oikeasti oppimaan, on sankari, jolle kuuluu mitali.

On selvää, että rationaalisin hyötyargumentein keskittymistä ruotsinkieleen on vaikea puolustaa, etenkin nykynuorille. Ruotsia puhutaan maailmassa toki enemmän kuin lilliputtikieli suomea, mutta kansainvälistä työuraa miettivä tietää, että ruotsalaistenkin maailmanyritysten konsernikieli on englanti.

Englannilla, joka tosiasiassa on Suomenkin kakkoskieli, pärjää kaikissa Pohjoismaiden pääkaupungeissa, myös Helsingissä erittäin hyvin. Muutenkin eletään maailmankylässä, jossa englanti dominoi. Se on käytännössä pakollinen, ruotsi ei pitkälle kanna. Suomen kansainvälistyessä ja ”liityttyä Eurooppaan” pohjoismaisen yhteyden korostamisen merkitys on suhteellisesti vähentynyt

Toki olosuhteet ja elämäntiet vaihtelevat. Suomeen hakeutunut pakolainen voi onnekseen joutua vaikkapa Närpiöön tai muualle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Siellä tiettävästi osataan kotouttaa, integroida tulokas uuteen outoon kotipaikkaansa, paljon paremmin kuin lähes kauttaaltaan kanta-Suomessa. Voi jopa käydä niin hyvin, että hän oppiikin suomen sijasta ruotsinkielen – aikamoinen laajennus elämän mahdollisuuksiin, kun koko Pohjola avautuu eikä rajoitu vain Suomeen.

On suomenruotsilla merkityksensä ja ansiosta. Runebergistä lähtien se on vaikuttanut suomalaisuuteen ja kansalliseen sivistykseen.

Toivoisi suomenruotsalaisuuden kulttuurin jaksavan kukoistaa ja rikastaa Suomen tulevaisuutta. Ääripääajattelu ei tähän agendaan istu, ei sen enempää ruotsinkielisten eristäytyminen kuin vihapuhe heitä kohtaan.

Järkevälle, käytännössäkin toimivalle kielipolitiikalle on tarve. Pääasiassa suomenkieliset vaikuttajat perustivat vuonna 2010 Kansalliskielet r.y:n, joka haluaa ajaa molempien kansalliskieltemme, suomen lisäksi erityisesti myös ruotsin asiaa. Tätä ajattelua ja ratkaisujen hakua tulisi saada esiin, ääriasenteiden väliin rakentavaksi vaihtoehdoksi. Harmi, ettei yhdistyksestä ole aivan viime aikoina juuri kuulunut.

Matti  Saarinen

Verotus nuijii keskiluokkaa – köyhät ja rikkaat osaavat väistää

Marraskuun alussa saatiin taas suomalaisten iloksi ja kauhistukseksi kansalaisten verotiedot. Tai oikeastaan ne ovat tulotiedot, jotka kiinnostavat. Saman työpaikan heikosti suoriutuva tyhjäntoimittaja tienaakin selvästi enemmän kuin joku ahkera, joku saa kymmenen kertaa enemmän kuin saman firman pienipalkkaisin ja jonkun tulot ovat kasvaneet satakertaisesti palkkaneuvotteluissa väännettävän korotuksen verran.

Rauhoittava perustelu on, että kyllä ne suurituloiset maksavat verojakin rutosti, rahoittavat hyvinvointiyhteiskuntaamme isolla panoksella, ja progressio vie heiltä leijonanosan. Veroasteen kiristyminen tulojen kasvaessa onkin ihan perusteltua. Lisäsatasen merkitys miljoonatuloihin on paljon pienempi kuin sama lisäys tonniin – rajahyöty pienenee kun on jo kylliksi, sanoo kansantaloustieteijä.

Ei progressio kuitenkaan ihan kaavamainen asia ole. Suurimpien tulojen joukossa on hämmästyttävän pieniä veroprosentteja. Kun ansiotulo on vaikkapa 100 000 euroa, siis noin kahdeksan tonnia kuussa, mutta pääomatulo samalla ihmisellä lähes kolme miljoonaa euroa, jää veroprosentti runsaaseen 30 prosenttiin!

Siinäpä se. Väestöltä koottava verokertymä noudattelee muodoltaan Gaussin kellokäyrää, ns. normaalijakaumaa. Kovin niukasti saadaan veroja käyrän alkupäästä eli köyhiltä, koska he elävät suurelta osin tulonsiirroilla.

Sama koskee loppupäätä, jossa ovat rikkaat. Vaikka ne harvat suomalaiset tosirikkaat verotettaisiin puhki, ei siitä paljon saada. Eikä saada nykyveroillakaan, koska heillä on mahdollisuus verosuunnitteluun.

Suuri vuori on keskellä, palkansaajat, laaja keskiluokka, jolta tiristetään joka ikinen verosentti, ja verot haetaan ”vaikka pitkospuiden päästä”, kuten kansa sanoo. Parhaiten tienaavalla keskiluokka 30 prosentin vero jää unelmaksi, koska siitä keskiluokkavuoresta vero on kiskottava.

Köyhät ja rikkaatkin voivat hyvin kuorossa kannattaa veronkiristyksiä, koska he pystyvät ne välttämään. Sen sijaan isosta keskiluokasta nyhdetty pari lisäprosenttiyksikköä täyttää valtion kirstua mukavasti, ja sovelluksia löytyy, raippaverot ym., vain mielikuvitus rajana.

Palkkatuloprosentin helpotus käy ennen pitkää välttämättömäksi. Ponnistelusta ja ahkeruudesta rankaisu niin, ettei juuri mitään jää käteen, rapauttaa yhteiskunnan. Keskiluokkaa ei voi äärimmilleen kiusata. Veropohja laajaksi, vähennykset ja poikkeukset pois.

Yhteisövero, siis yrityksiltä kerätty vero menee useana vuonna melkein päikseen yritystukien kanssa. Jälkimmäisillä on monasti elinkeinoelämän välttämätöntä uudistusmista estävä vaikutus. Yritysveron poisto ei maata kaataisi, henkilöverokiilan kavennus auttaisi väen palkkaamisessa, lisäisi työllisyyttä ja virkistäisi taloutta, kun ahkera ihminen saa nykyistä enemmän käteen.

Matti Saarinen

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén