SEPPO KONTTINEN, KARI VITIE:
ERI MIELTÄ – TODENPUHUJA KAUKO KAREEN ELÄMÄ OTAVA 2020
Uutterat kirjoittajakaverukset Seppo Konttinen ja Kari Vitie kaivavat Suomen tasavaltaisesta historiasta erikoisia henkilöitä, joista he kirjoittavat henkilöhistoriaa mukaansatempaavan kiinnostavasti. Tietokirjailijoiden edellinen teos kertoi lännen hyväksi vakoilleesta suomalaisesta upseerista Maximilian von Hellensistä. Kun von Hellens paljastui, hänet tuomittiin ensin kuolemaan, ilmeisesti kanssasotija Saksan painostuksesta. Sodan päätyttyä, hänet nimenomaisesti Yhdysvaltain vaikutuksesta armahdettiin.
Nyt on ilmestynyt uusi teos todenpuhuja Kauko Kareesta. Kirjoittaja- ja kokemustaustaa kirjailijoilla on yllin kyllin, Konttisella yli 30 vuoden työstä Ylessä ja Vitiellä niin ikään Ylestä mutta myös kansainvälisestä urasta asekaupan asiantuntijatehtäviä myöten.
Toimittaja, kirjailija ja kustantaja Kauko Kare (1914-1996) profiloitui Kekkosen tasavallan historiaan UKK:n vallan ja vaikutuksen sitkeänä ja taipumattomana arvostelijana. Ilmankos kannessa häivähtääkin Kekkosen haamu.
Ennen sotia Kare vielä liikkui Kekkosen kanssa samoissa porukoissa mm. Akateemisessa Karjalaseurassa. Lehtimiehen kiehtova työ sai Kareen keskeyttämään opintonsa filosofian ylioppilaana.
Alkoi ura monipuolisena toimittajana, joka kirjoitti politiikasta, yhteiskunnasta, urheilusta ja kulttuurista, erityisesti kirjallisuudesta. Matkat veivät nuoren toimittajan ihailemaansa Ranskaan ja Italiaan.
Ikäluokkansa mukana Kare osallistui sotiin viesti- ja kaukopartiomiehenä. Hän sai tulikasteensa Kannaksen taisteluissa, joihin palasi vielä hermohoidon jälkeenkin.
Sodan jälkeen tuli uusi politiikka, jota Kare ei milloinkaan hyväksynyt. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti erotti Kareen ja Kekkosen tiet, ja noottikriisi sinetöi eron.
1940-luvun loppupuolen Kare työskenteli Forssan Lehden päätoimittajana ja 1950-luvun alussa Suomalaisen Suomen (nyk. Kanava) toimitussihteerinä. Kare pääsi valtakunnan kulttuurivaikuttajien piireihin.
Kare oli mielipiteissään tinkimätön eikä sietänyt niihin puuttumista. Artikkeleita alkoi jäädä julkaisematta, ja lopulta tuli lähtö Suomalaisesta Suomesta. Samoihin aikoihin Suomen Kuvalehdestä potkittu Ilmari Turja perusti menestyksekkään Uuden Kuvalehden, jonka maineikkaaseen avustajakaartiin Kare kutsuttiin.
1950-luvulla Kare ei totisesti ollut ainoa Kekkoskriitikko. Molempien nimet löytyvät Kesäyliopisto-nimisen keskusteluseuran jäsenluettelosta. Kekkonen puhui valtakunnanpolitiikasta ja Kare kirjallisuudesta.
1960-luvusta tuli Kareen kohtalon vuosikymmen. Mitään perääntymistietä hän ei linjaltaan voinut ajatellakaan. Paine toisinajattelijaa kohtaan alkoi kasvaa, ei koskaan Kekkoselta suoraan mutta välillisesti toki.
Vuosien ajan perhe koki taloudellista ahdistusta, kunnes rahahana aukesi. Postipankissa pidettiin 24.3.1965 pääjohtaja Teuvo Auran (!) kutsuma kokous. Talousvaikuttajat sopivat rahoituspanoksesta Kareelle yltyneen Kekkos-ihannoinnin hillitsemiseksi.
Perhetalouden ratkaiseva helpottaja oli Kareen kirjoittama, vuonna 1967 ilmestynyt ”Tähän on tultu” -teos. Siitä tuli bestseller. Kareet pääsivät muuttamaan Käpylään omakotitaloon, jonka autotalliin Kare perusti Alea-Kirja-kustantamon. Se tarvittiin, koska muut kustannusliikkeet kiersivät Kareen kirjan kaukaa.
”Tähän on tultu” on vaativaa luettavaa. Siinä on valtava määrä esimerkkejä Kekkosen ageerauksesta, hänen suopeudestaan Karetta ärsyttäneelle 60-luvun radikalismille ja reporadiolle sekä ”kansakunnan edun vastaisesta” Neuvostoliiton myötäilystä.
Kirja kului kansan käsissä juuri ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja. Niissä Matti Virkkunen ja Veikko Vennamo keräsivät voittaja Kekkosta suututtaneet äänimäärät. Hyvän lähdön sai myös suoraanpuhujan aikakausijulkaisu Nootti, jonka levikki tosin myöhemmin alkoi hiipua.
Kekkosen pitkän kauden päättyessä alkoi myös Kareen missio sammua. Sairasteleva vanhus ei enää vaikuttanut yhteiskunnallisena kirjoittajana.
Kauko Kareeseen jäi Kekkosen merkki, ja toisinajattelijaa alettiin, kuten usein käy, jälkikäteen ymmärtää ja kunnioittaakin. Äärioikeistolaiseksi, neuvostovastaiseksi, jopa fasistiksi haukkuminen loppui, ja Kare sai viettää viimeiset vuotensa lehtimieseläkkeen turvin. Kirja Kareesta on paikallaan tänä vuonna, kun Kekkosen syntymästä on kulunut 120 vuotta.
Kekkoskriittisyys hallitsee Kareen elämäntyötä. Konttinen ja Vitie eivät tyydy vallankriitikkovaiheisiin vaan avaavat myös Kareen merkitystä mm. kirjallisuuden tuntijana. Kareen kirjailijakuvaa työläiskirjailija Toivo Pekkasesta (WSOY 1952) pidetään hyvänä.
Sinänsä Kareen ura oli melko tavanomainen toimittajan taival. Erityisen jännittäviä seikkailuja à la von Hellens ei siitä löydy. Konttinen ja Vitie selostavat hänen vaiheitaan syntymäkodista, hattulalaisesta kartanosta, halki vuosikymmenten aina 60-luvun crescendoon, jolloin Kare erottui muista.
Kirjaan on riittänyt paljon sujuvaa kuvausta Suomen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaiheista. Takinkääntäjät, vallan mielistelijät ja suomettuneisuuden räikeimmät esimerkit käydään nimiä mainiten läpi.
Huolellisesti taustoitettu elämänkerta täyttää aukon. Kekkosen aikana Kareesta vaiettiin. Yksi tutkimus on ilmestynyt, vuonna 2010 pro gradu -työ Simo Grönroosilta, joka nyttemmin työskentelee Perussuomalaisten puoluesihteerinä. Hän valmistelee väitöskirjaa aiheesta.
MATTI SAARINEN
Kategoria: Saarinen Page 1 of 2
Risto Siilamaa, Catherine Fredman: Paranoidi optimisti – Näin johdin Nokiaa murroksessa, Tammi 2018
Jorma Eloranta: Hallitus johdon tukena, Alma Talent 2018
Viime vuoden lopulla ilmestyi kaksi Suomen elinkeinoelämän huippuvaikuttajan teosta, joissa korostuu yhtiön hallituksen roolin pohdinta. Valitettavasti molempiin kirjoihin tutustuminen enemmänkin hämmentää lukijaa kuin kirkastaa hallitusammattilaisten työtä.
Risto Siilamaa (s. 1966) kertoo kokemuksistaan Nokian hallituksessa, johon hänet valittiin vuoden 2012 yhtiökokouksessa. Puheenjohtajan nuijaan hän tarttui 2018.
Nokian pitkän historian jokainen toimitusjohtaja on jättänyt yritykseen oman jälkensä. Reilusti yli 150 vuoden yritysikä osoittaa, että yhtiö on kyennyt selviytymään, tulemaan ulos tukalimmistakin vaiheista, usein järisyttävien muutosten kautta.
Siilasmaa keskittyy luonnollisesti omaan kauteensa, joka on toistaiseksi varsin lyhyt mutta dramaattinen vaihe Nokian historiassa. Hänen saavutuksensa ovat jo erityisen hyvät.
Tappiollinen ja kohti lopullista perikatoa syöksynyt matkapuhelinbisnes myytiin 11. hetkellä Microsoftille, joka sittemmin epäonnistui surkeasti ja teki miljardien alaskirjaukset. Nokia ehti vielä saada hölmöltä ostajalta miljardeittain rahaa, minkä voimalla se sai ajettua stagnaatioon ajautuneen Siemensin ulos Nokia Siemens Networksista.
Amerikan kovimmille markkinoille Nokia tunkeutui ostamalla Alcatel-Lucentin. Legendaarinen Bell Labs teknologiasaavutuksineen on nyt Nokian yksikkö.
Yhtymällä on kassa pullollaan, tehokkaaksi saneerattu henkilöstö ja huippuluokan kansainvälinen johtajisto, erittäin arvokas patenttisalkku ja kärkiasema uusien supertietoverkkojen kehittäjänä.
Ei voi vähätellä Ollilankaan nousukaarta. Hänen ajaltaan on yhtiön pörssikurssin huikea kasvu, historian ainoan suomalaisen maailmanluokan kuluttajatavarabrändin luonti ja maailmanmarkkinoiden kiistaton johtotuote.
Nokian historian voi tiivistää vuoden 1968 suuresta fuusiosta, jossa Nokian paperi, kaapeli ja gummitehdas fuusioitiin toimitusjohtajittain: Björn ”Nalle” Weterlund perusti – Kari Kairamo laajensi – Simo Vuorilehto saneerasi – Jorma Ollila nosti – Olli-Pekka Kallasvuo tuhosi – Stephen Elop varasti – Risto Siilasmaa pelasti.
Siilasmaa oli aktiivinen hallitusjäsen, jota perinteinen corporate governance ei hillinnyt. Hän pyrki puheisiin organisaation kanssa ja puuttui muutenkin asioihin, mikä ärsytti puheenjohtaja Ollilaa.
Aivan erilaista näkökulmaa esittää Jorma Eloranta. Siilasmaata 15 vuotta nuorempi hallitushai edustaa perinteistä, säännönmukaista linjaa.
Jo kirjan nimi ”Hallitus toimitusjohtajan tukena” paljastaa toimitusjohtajan avaintekijäksi, ja hallitukselle jää hänen valintansa ja vapauttamisensa sekä täysi tuki toimivalle johdolle. Omistajalle jää vielä vähäisempi rooli.
Tästä Eloranta on kohdannut vaikeuksia valtionyhtiöiden suhteen, etenkin päättäessään menestyksekkään puheenjohtajuutensa Nesteessä, jonka niukka mutta kuitenkin enemmistöomistaja oli Suomen valtio.
Valtionyhtiö on erityinen: omistajan suvereeni edustaja, nykyään omistajaohjausministeri vaihtuu yleensä vähintään neljän vuoden välein. Hän on poliitikko, jonka vitaali mielenkiinto kohdistuu vaaleihin. Hän kokee olevansa vastuussa äänestäjille, joiden tunnot hän ottaa huomioon, ei niinkään jollekin firmalle.
Poliittinen demokratiavaltio omistajana on omalla tavallaan vaativa. Silti perinteisesti valtioyhtiöiden toimitusjohtajat ovat usein pitäneet johtamiaan yrityksiä kuin omiaan, vaikka heillä ei olisi lainkaan omistusta.
Hallituksen tehtävä tosiaan on ollut tukea toimitusjohtajan ”viisaita ja pitkäjänteisiä” päätöksiä. Jos omistaja on yhtiökokouksessa ottanut silmätikukseen vaikkapa hallituspalkkiot kuten Nesteessä, on se ”vastuuton ja kokematon, ellei peräti tyhmä”.
Näin kävi Nesteessäkin, mikä on yllätys. Onhan Elorannalla, jos kenellä, kokemusta politiikastakin.
Nuori mies valittiin SDP:n kultaisella vuosikymmenellä, 1970-luvulla, Suomen ylioppilaskuntien liiton pääsihteeriksi demarina, joka sittemmin mm. työskenteli kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan (sd) poliittisena sihteerinä. Poliittisesta taustastaan Eloranta ei kirjassaan mainitse puolta sanaa ja liekin täysin irtaantunut nykydemarien menosta.
Turhaan Eloranta kainostelee. Juuri politiikan ja yhteiskunnan ymmärrys olisi hänen valttinsa suomalaisten yritysjohtajien massassa.
Hänellä voisi olettaa olevan kyky ja ymmärrys siihen, että poliittisesti kuumatkin asiat ovat hoidettavissa, kunhan perustelut ja viestintä esitetään selkeästi niin, että faktojen lisäksi niiden merkitys ja tunneaspektit otetaan huomioon.
Ilman kunnollista tarinaa kuumien poliittisten perunoiden työntäminen poliittisen päättäjän käsiin ei onnistu, koska ne tuhoavat hänen poliittista asemaansa. Valtion omistajaohjaus ja etenkin Solidium ovat hämmästyttävän avuttomia neuvojia näissä.
Toimitusjohtajalta – ja hallituksesta – vaaditaan osakeyhtiölakia laveampi ymmärrys ja osaaminen. Muuten tulee vaara siitä, että hallituksen työ yrityksen hienon menestyksen ja markkina-arvon monikertaiseksi lisäämiseksi jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta.
MATTI SAARINEN
Ilmastokeskustelu roihahti kun Kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi raporttinsa, jonka mukaan nyt alkavat olla viimeiset ajat käsillä, jos aiotaan tehdä jotakin. Suomessakin ilmastosta, ennen Oulun raiskausilmiötä, uumoiltiin kuuminta vaaliteemaa.
Jälleen suomalaiset luulottelevat voivansa vaikuttaa maailman menoon. Tosiasiassa Suomi, jonka väestömäärä on kiinalaisen esikaupungin suuruinen, ei omalla käyttäytymisellään tai sen muutoksilla voi vaikuttaa mitään ilmastoon.
Ilmakehä on yhteinen, ja planeettamme ilman puhdistumisen ratkaisevat suuret maat, ennen kaikkea Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Brasilia, Australia. Useat pahimmat hiilenpäästäjät vieroksuvat Pariisin sopimusta, jolla on pyritty sopimaan maapallon lämpenemisen hidastamisesta.
On kovin herttaista, kun kauniaislaiset koululaiset kokoavat ruotsalaista esikuvaansa matkien sata mielenosoittajaa eduskuntatalon eteen. He sentään ovat rehellisiä realisteja, tietävät, että eivät voi päättää mutta haluavat osoittaa mielensä.
Päättäjiltä sen sijaan on syytä odottaa realismia. He syyllistävä sormi pystyssä kansalaisia autoilusta, lentämisetä, matkustamisesta, lihansyönnistä, hakkuista, lämmityksestä, milloin mistäkin, jonka vaikutus planeetallamme on pisara meressä.
Uhrausten vaatiminen omilta kansalaisilta on kohtuutonta, koska se ei ratkaise. Yhtä hyvin voisi vaatia suomalaisia synnytyslakkoon, jotta maailman ylikansoitus helpottuisi.
Edes suomalaisten esimerkki ei vaikuta, koska kehitysmaiden miljardit ihmiset haluavat hekin elintason, eurooppalaisten tapaan. He haluavat kuluttaa, he haluavat autoja, he haluavat matkustaa, he muuttavat kaupunkeihin ja käyttävät energiaa.
Mikä oikeus suomalailla on käpertyä itseensä ja tyydyttää omatuntoaan paasaamalla keskenään merkityksettömyyksiä? Kotimaassakin kaikenlainen rajoittaminen iskee pahiten haja-asutusalueiden vähävaraisiin.
Rikkailla on varaa vaihtoehtoihin, keskiluokalla ne vähentävät mukavuutta. Toisin on syrjässä eläjällä, jolle on turha puhua tarttumisesta polkupyörään tai raideliikenteestä, kun lähin rautatieasema on sadan kilometrin päässä ja sekin pian lopetetaan.
Eipä ihme, että keltaliivit rähinöivät Ranskassa. Kaupunkilaiseliitti saa tunteet kiehumaan syrjäseuduilla, joiden ihmisten ovat jatkuvasti ahtaammalla. Ilmastonmuutoksen estämisen radikaalit leikkaukset eivät demokratioissa onnistu. Se voi näkyä jo tämän vuoden eurovaaleissa, joiden tulos voi viedä europarlamentin toimintakyvyn juntturaan.
Suomalaiset päättäjät voisivat miettiä, mikä todellisuudessa vaikuttaa. Sauli Niinistö on ainoa suomalainen, joka pääsee puhumaan maailman mahtajien kanssa.
Presidentti vei ”talviurheiluvaltuuskuntansa” Kiinaan ja tapasi kollegansa, Xi Jinpingin, maailman toiseksi mahtavimman miehen. Ilmastoasia oli esillä, ja se vaikutti yhteiseltä teemalta. Suomalaisten mediatietojen mukaan arvokkaita minuutteja kului myös ihmisoikeuksien pintapuoliseen käsittelyyn. Se ei ole yhteinen teema.
Kiinan media ei ihmisoikeusteemaa tietenkään maininnut. Taisi ollakin suunnattu kotimaan kulutukseen. Jos isäntäpresidentti vakuuttui ilmastonmuutoksen torjumisen tärkeydestä, Lahdessa voisi vielä tulevaisuudessakin olla lunta.
Suomi ja Ruotsi ovat metsämaina harhautuneet biopolttoaineeseen. Biopolttoaineiden elinkaaren hiilipäästö on fossiilisten luokkaa, vahingollisempaakin.
Metsän antimia voisi järkevämmin, kannattavammin ja kestävämmin käyttää paljon arvokkaampaan jalostukseen. Polttoaineen kierto katkeaa auton pakoputkeen.
Koko muu Eurooppa ajaa sähköautoagendaa. Saksalaiset autotehtaat kehittävät järkeviä ja käyttökelpoisia sähköajoneuvoja. Tesla jää reliikiksi. Bio- tai edes kaasuautosta ei tule world car -konseptia.
Sähkö saadaan puhtaista energioista ja ydinvoimasta. Metsien hakkaaminen ja peltoviljan käyttö polttoaineeksi on mieletöntä.
Harvoja järjen ääniä on kuultu St1:n ja Suomen Shellin omistajalta Mika Anttoselta. Omalla työllään, taitavuudellaan ja omilla rahoillaan rikastunut entreprenööri on muistuttanut siitä, että ratkaisevaa on hiilen sieppaus suuressa mitassa ilmakehästä. Hän on esittänyt Afrikan metsitystä.
Aivan oikein Anttonen kiinnittää huomion hiilen sitomiseen. Se ratkaisee, ja Afrikan-laajuisesti se vaikuttaisi monin tavoin, myös pakolaisuuteen ja sisäiseen muuttoliikkeeseen kaupunkeihin.
Suomi on metsityksen ykkösosaaja maailman mitassa. Kehitysyhteistyöhankkeet ovat jääneet torsoiksi, mutta suuret metsäyhtiöt ovat onnistuneet.
Metsäasiantuntijoiden mukaan Afrikan metsitys olisi teknisesti ja tieteen luomiin keinoin mahdollista. Hankkeet ovat kaatuneet yhteiskunnallisiin oloihin ja politiikkaan, ennakkoluuloihin ja rahapulaan.
Nyt EU varaa pakolaishädässään noin 130 miljardia euroa Afrikkaan. Suomi on ehdottanut miljardia metsähankkeisiin. Hyvä!
Suomi on tänä vuonna EU:n puheenjohtajamaa. Nyt on momentum, joka toistuu vasta vuosien päästä.
MATTI SAARINEN
Takausten voimakas kasvu tuo ison riskin
Suomen tiheä ja laaja yritystukiverkko on vaikea raivattava, vaikka sen kalleus ja haitat tiedetään. Veronmaksajien kannalta hyväksyttävämmältä tuntuu valtiontakausten jakamien yrityksille. Sehän vaikuttaa aivan eri asialta kuin silkan rahan lähettäminen valtion kirstusta yrityksiin. Näin on etenkin, jos takaaja ei joudu maksumieheksi. Siis jos, mutta toki takaajan on hyvä tarkkailla sitoumustensa määrää, vaikka se olisi veronkeruuseen oikeutettu valtio.
Erilaiset valtiontakaukset ovat erityisesti finanssikriisin jälkeen nousseet maassamme merkittävään rooliin. Ne ovat kasvaneet voimakkaasti EU-vertaisjoukkoon nähden. Nämä ns. valtion epäsuorat vastuut ovat kasvaneet jopa velkaa nopeammin. Kun vuonna 2008 valtiontakausten ja -takuiden määrä oli noin 22 miljardia euroa, niin viime vuoden lopulla luku oli jo 52 miljardia euroa.
Tukia perusteltiin 2008 kriisin jälkeen markkinoiden toimimattomuudella. Kun markkinat alkoivat vetää, otettiin käyttöön kilpailukykyargumentti.
Takausten laukeaminen voi tapahtua Suomesta riippumattakin, esimerkiksi ulkoisen sokin ja sitä seuraavan dominoefektin seurauksena. Viennin rahoitus on toimialanäkökulmasta voimakkaasti keskittynyttä, mikä altistaa ns. malliriskille: eri yritysvastuiden toteutuminen korreloi voimakkaasti keskenään. Riskien toteutuminen laajassa mittakaavassa heiluttelisi koko valtion budjettia, niin mittavia ovat vastuut. Huomionarvoinen seikka yhteisten varojemme käyttäjille ja vartijoille.
Matti Saarinen
Liite 1.
Taulukko 1. EU-maiden valtiontakaukset 2016*, prosenttia bruttokansantuotteesta
Suomi 17,7
Luxemburg 12,8
Itävalta 12,0
Saksa 11,3
Kypros 9,4
Belgia 9,2
Iso-Britannia 8,3
Espanja 7,4
Puola 6,9
Kreikka 6,1
Portugali 5,4
Ruotsi 5,3
Ranska 5,2
Tanska 3,2
Hollanti 2,8
Italia 2,2
Irlanti 1,9
Viro 1,5
Latvia 1,2
Liettua 0,8
* ei sisällä EU:n talouskriisin hoitoon liittyviä vastuita
Lähde: Eurostat
Pitääkö lobbarit merkitä ja ottaa kiinni?
Lobbauksesta on tullut yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden gradujen muotiaihe. Valitettavan monien tutkielmien perustavaa laatua olevan ongelman näkee jo alkusivuilta. Käsitteet ovat sekaisin ja niiden määrittely huteraa.
Onneksi vaativampikin tieteenharjoitus on tarttunut aiheeseen. Useita väitöskirjoja on julkaistu ja tekeillä.
Ylivoimaisesti näkyvimmän julkisuuden väitökselleen hankki viestintäkonkari Anders Blom, joka puolusti väitöskirjaansa keväällä Turun yliopistossa. Blom vetää perustellusti valokeilaan korporatiivisen Suomen, työmarkkinajärjestöjen institutionalisoidun vaikuttaja-aseman.
Kolmikannan juuri on 1940 solmittu tammikuun kihlaus, jossa työnantajain keskusliitto tunnusti SAK:n ja ammattiliitot. Sodan ahdistaman pienen Suomen tuolloisesta välttämättömyydestä paisui parlamentaarisenkin vallan syrjäyttänyt mekanismi, joka betonoitiin ammattilittojen jäsenmaksuperinnällä, työeläkejärjestelmällä ja yleissitovuudella.
Juuri on käyty ankaraa vääntöä siitä, kumpi määrää, eduskunta vai ammattiliitot. Yrittäjät ovat saaneet tarpeekseen päidensä yli sopimisesta, EK kiemurtelee.
Blomin painotus on paikallaan. Työmarkkinajärjestöjen lobbausvoima on aivan eri luokkaa kuin paljon kohuttujen viestintätoimistojen, yritysten tai kansalaisjärjestöjen.
Toimiala- ja ammattiliitot ovat ”itseoikeutetusti” mukana lainvalmistelua edeltävässä työryhmätyössä, ratkaisevissa toimikunnissa ja säännöllisiä kuultavia eduskunnan valiokunnissa. Niiden nyttemmin varovaisesti kyseenalaistettua valtaa pidetään jopa itsestäänselvyytenä.
Helsingin Sanomien kokenut politiikan pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan 21.10.2018: ”Asia (pienyrittäjien puolustaminen) ehkä muistetaan (suurissa) yrityksissä ensi vuonna, kun puolueet kiertävät kerjäämässä vaaliavustuksia.” Siis, kun et noudata määräyksiämme nappia painaessasi, et saa rahaa!
Kuten aina, julkisuus keskittyy pintailmiöihin. Todellinen valta jää piiloon.
On noussut suuri into merkitä kaikki lobbarit erityiseen rekisteriin, kontrolloida heidän tapaamisiaan kansanedustajien kanssa ja tarvitessa tonkia rekisteristä ”väärällä asialla” olevat. Epäillään, että kavala lobbari voi mielensä mukaan heilutella lainsäätäjää, ja siksi tapaamisia pitää valvoa.
Ajatus on pahasti harhautunut ja vahingoittaa kansanvaltaa. Viisas päättäjä kuuntelee erilaisia mielipiteitä ja muodostaa sitten oman perustellun kantansa.
Jos tapaamisia kytätään, on kansanedustajan kiireissään helpompi jättää valtavirrasta poikkeavat edunvalvojat kuulematta. Brysselin kymmenille tuhansille lobbareille on rekisteri, jonka perustamisessa Alexander Stubbilla oli merkittävä osa.
Nyttemmin Brysselin rekisteri on johtanut tapaamisten valikoimiseen. Turkistarhaajia, ydinvoimayhtiöitä, tupakkayhtiöitä, Venäjän yhteistyökumppaneita ei päästetä lobbyyn tapaamisiin, koska aggressiiviset eläin-, luonnon- ym. suojelujärjestöt listaavat tapaamiset ja julkaisevat niitä tarkoitushakuisesti mustamaalaten edustajia.
Suomeenkin tällaiset vihakampanjat ovat levinneet mm. hyökkäilyin ydinvoiman puolesta äänestäneitä kansanedustajia kohtaan. Mitä tästä tulisikaan, jos kaikki tapaamisetkin rekisteröitäisiin?
Kansanedustajien eikä muidenkaan yhteiskunnan päättäjien tapaamisoikeutta ei tule rajoittaa, heitä ei tule sulkea norsunluutorneihin, erilleen kansalaisista. Keskustelunvapaus ja mielipiteiden kirjo kukoistakoon, se on demokratiaa kuten on luottamus kansan valitsemiin päättäjiin.
Monet toimialajärjestöt ja viestintätoimistot ovat rekisterin kannalla, koska ne haluavat rajata vaikuttamiskanavat itselleen. Heidän kaltaisille ammattilaisille rekisteröinti on pikkujuttu, toista on ad hoc
-kansalaisliikkeillä, karvalakkilähetystöillä, kyläyhdistyksillä ja yksittäisillä kansalailla ja muille vapailla muodostelmilla, jotka haluaisivat päättäjien saavan kuunnella heidän sanomaansa. Lobbyn vakiovieraat ovat taitavasti ristineet kansanedustajien tapaamisrekisterin avoimuusrekisteriksi ja saaneet jopa eduskunnan puhemiehen innostumaan kollegaedustajiensa valvonnan kiristämisestä.
Itse asiassa kansanedustajien valvonnan kiristäminen vie asian sivuun yhteiskuntamme todellisista valtarakenteista. Kun enemmistöhallituksen esitys tulee eduskuntaan, ei kansanedustaja siihen voi vaikuttaa. Nappia painetaan määräysten mukaisesti.
Mainitussa kolmikannassa on todellinen ulkoparlamentaarinen valta. Jos maakuntahallinto etenee, kaikki entiset ely- ja aviasiat kuten myös mm. terveydenhuolloin valtava rahapotti putoaa sinne. Siitä tulee lobbauksen hotspot ja koplausten eldorado.
MATTI SAARINEN
Valtiot kilpailevat yrityksistä. Yksi keino on yritysten verotus.
Toki muutkin asiat vaikuttavat. Suomalaiset uskottelevat itselleen ja monet kansainväliset vertailutkin osoittavat, että maatamme pidetään lähes yritystoiminnan paratiisina. Silloin ei ole kyse hyvinvointivaltion ankarasta verotuksesta vaan korruption vähäisyydestä, byrokratiaesteiden mataluudesta, väestön koulutuksesta ja osaamisesta, yhteiskunnallisesta vakaudesta tai jopa ilmaston viileydestä ja peruskallion vakaudesta kuten energiaintensiivisiä datakeskuksia houkutellessa on esitetty.
Yritysverotuksessakin Suomi lie kansainvälisesti varsin kilpailukykyinen. Silti elinkeinoelämän ja yrittäjien järjestöt valittavat, ja kansainvälisten jättien pääkonttoreita on Suomeen hakeutunut vain pieni osa siitä, mitä yksin Tukholma on onnistunut houkuttelemaan.
Otetaanpa ajatuskoe: poistetaan yritysvero kokonaan, säädetään se nollaan!
Kyse ei ole paljosta. Viime vuonna Suomi verotti 43 miljardilla eurolla. Suurin tuloerä oli arvonlisävero , 18,5 miljardia ja toiseksi suurin 9,1 miljardin ansio- ja pääomavero. Yhteisöverolla kerättiin 4,2 miljardia euroa. Valmisteveroilla saatiin 7 miljardia ja muista veroista tuli 3,2 miljardia euroa.
Toki nuo muutamatkin miljardit ovat iso kasa rahaa, mutta yritysten kaikki verothan siirtyvät lähes säännönmukaisesti loppuasiakkaiden maksettaviksi. Palkanansaitsijalla ei ole mitään mahdollisuutta veron välttämiseen. Vain hyvin suurituloiset pystyvät verosuunnitteluun, kun taas vähävaraiset, pienituloiset ja syrjäytyneet elävät tulonsiirroilla.
Henkilöverot ovat Suomessa raskaita, ja hirveä verokiila, yrityksen työkustannuksen ja palkansaajan käteen saaman rahan erotus, estää tehokkaasti työllistämistä. Näin ollen yritysveron poisto tulisi rahoittaa valtion menojen vähennyksellä, ja siihen on ratkaisu: poistetaan yritystuet!
Kokemuksesta tiedämme tämän olevan käytännössä erittäin vaikeata. Sitähän yritettiin, eikä edes eduskunnasta luopuvien konkarikansanedustajien kantti riittänyt tehokkaaseen puuttumiseen suomalaisen elinkeinopolitiikan pyhään lehmään.
Mauri Pekkarisen johtaman parlamentaarisen työryhmän tulos oli pannukakku. Yritystukiviidakko jäi käytännössä ennalleen. Näin siitä huolimatta, että taloustiede tietää etenkin säilyttävät yritystuet yhteiskunnan kannalta kalliiksi, jopa tuhoisiksi. TEM:n selvityksen mukaan uudistavia yritystukia on vain n. kymmenen prosenttia koko potista.
Tuottoisimpia yhteiskunnallisia investointeja ovat koulutus, ennaltaehkäisevä terveydenhuolto, infrainvestoinnit. Yritystuet ovat listan alapäässä, jopa negatiivisia vaikutukseltaan.
Laskentatavasta riippuen vuonna 2017 meni yritystukiin 8-9 miljardia euroa
(Yle 31.1.2018). Yritystukien poisto riittäisi siis helposti kattamaan kokonaan yritysveron poiston. EK:n, SY:n, SAK:n ja MTK:n lobbaus onnistui jälleen: yritystukiin ei kosketa.
Järjestöjen kannan ymmärtää vaikka sitä on kansalaisen kannalta vaikea hyväksyä. Toki valtionavustusten poistaminen pakottaisi yrityksiä uudistumaan. Ruotsin-laivat, paljon energiaa kuluttavat teollisuudet, maatalous joutuisat tosissaan miettimään, miten tehostua, uudistua, tavoittaa asiakkaitaan, löytää sijansa maailmankylän avoimessa kilpailussa.
Voi olla, että Suomen suurimmista vientialoista, sellusta ja polttoaineista, paino alkaisi siirtyä tietotyöhön ja koulutusta korostaviin aloihin. Tämä tuskin olisi Suomen tulevaisuuden kannalta onnetonta.
Surkeammalta vaikuttaa Suomen vihreän kullan, metsien, kasvava kulutus biopolttoaineen valmistukseen, kiinalaisten voimin, Suomen valtion tuella. Kemiin kannattamattomalla teknologialla pyrkivälle Kaidille on luvattu sekä mittava investointituki että jatkuva, tuotannon suhteessa paisuva verotuki. Mahtoi kiinalaisia naurattaa, kun löysivät Euroopan Kongon, Suomen runsaine metsävaroineen. Esteeksi näyttää nyt tosin tulleen kiinalaisen emoyhtiön häätöuhka pörssistä, kun tilintarkastus ei ole mennyt läpi.
Voi vain toivoa, että ensi kevään vaaleissa eduskunta uusiutuisi voimakkaasti, nousisi poliitikkoja, jotka uskaltaisivat leikata tämän yhteiskunnan syövän. Painostus ja meteli olisi murskaava, mutta jos porkkana olisi yritysveron lopettaminen, voisi vastikkeeksi jopa vaatia yrittäjäjärjestöjen vaikerruksen lopetusta.
Palkansaajien ei silti tarvitse yrityksiä kadehtia. Kaikki henkilöstön tuloverot sivukuluineen ovat yritysten kustannuksissa. Raha ei edes käy mattimeikäläisen tilillä.
MATTI SAARINEN
PERUSTEELLINEN SELVITYS VAKOILIJA VON HELLENSINSISTÄ VIE LÄPI SUOMEN KOHTALONVUOSIEN
Seppo Konttinen – Kari Vitie
Kuolemaantuomittu – vakoilija von Hellensin kohtalo
Otava 2018
Maximilian von Hellens (1889-1967) oli tsaarin sota-akatemiasta valmistunut upseeri. Hänestä tuli Suomen armeijan ainoa sotaväen rikoslain perusteella sotapetoksesta kuolemaan tuomittu upseeri.
Pitkäaikaisen taloustoimittajataustan omaavat Seppo Konttinen ja Kari Vitie ovat uutterasti penkoneet kaiken tästä jännittävän uran kokeneesta vakoilijasta, maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajasta. Vitiellä on kokemusta myös sotilasasiamiehen, diplomaatin ja asekaupan tehtävistä.
Perusteellinen työ nimien ja päivämäärien vilinässään ei vähennä teoksen jännittävyyttä. Moni agenttiromaani jää tätä tietokirjaa valjummaksi. von Hellensistä kehittyi Suomen vaihtelevissa kohtaloissa tiedustelija, salaisten tietojen vaihtaja ja verkottuja pienen mutta kansainvälispoliittisesti kiinnostavan Suomen pääkaupungin vakoilijayhteisössä.
Tavallaan von Hellens oli johdonmukainen: hänen suuntauksensa oli aina länsivallat, Britannia ja USA. Tietoja kulki Saksan armeijan vahvuuksista, ryhmityksistä ja huollosta itärintamalla Kaivopuiston länsilähetystöjen kautta etenkin Yhdysvaltain sotilasjohtoon, josta ne saman tien menivät kanssasotija neuvostoarmeijalle.
von Hellens jäi kiinni jatkosodan aikana, ja ilmeisesti saksalaisten painostuksesta sotaylioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pienen maan tuomioistuimella ei ole valinnanvaraa, kun vahva aseveli vaatii. Tuomio tuli nopeasti, kaikkia taustoja ei tutkittu ja päätös oli ankarin mahdollinen.
”Nokalla” vietettyjen ahdistavien vankeuskuukausien aikana tuli välirauha ja valvontakomissio otti Suomessa asiat hoitoonsa. Taas tuli suurvalta peliin. Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin kirje tasavallan presidentti Risto Rytille johti von Hellensin armahdukseen. Kun Ryti kysyi asiainhoitaja McClintockilta, parantaako armahdus Suomen ja Yhdysvaltain suhteita, vastaus oli kylmäävä: ”Sitä en voi taata, mutta teloitus varmuudella huonontaisi niitä.”
von Hellens pelastui ja aloitti uudet toimet. Moni takki kääntyi, ja neuvostoystävyys kuten myös neuvostovihamielisyys tulivat sodasta selvinneen pienen tasavallan avainsanoiksi, joilla päättäjiä nostettiin ja kaadettiin. Kotikommunistimme kuten myös Urho Kekkosen ageeraus sodanjälkeisessä Suomessa läksytetään kirjassa perusteellisesti.
Samalla kuitenkin avautuu von Hellensin linkkimiehen roolista selviä viittauksia siihen, miten kanavia länteen pidettiin auki, korkeimmillakin tahoilla. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa Suomella oli tarkat paikat, ja von Hellensin kaltaisten puuhien paljastuminen olisi ollut ja ajoittain olikin äärimmäisen kiusallista.
Suomessa on tutkittu paljon suhdettamme Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen natsikollaboraattoreita ja oikeistotahoja jahdattiin systemaattisesti, armeijaa ja valtiollinen poliisi puhdistettiin. Sen sijaan yllättävätkin nimet salaisissa länsiyhteyksissä ovat pysyneet Britannian ja Yhdysvaltain arkistojen kätköissä, joista niitä ei saada.
Suomessa valtio omistaa edelleenkin yrityksiä. Syyt ja perustelut ovat moninaisia. Yksi syy selviää kirjasta. Valtion omistama Suomen matkatoimisto oli varsinainen vakoilijapesä, josta löytyi von Hellensillekin sodan jälkeen työpaikka. Tuohon aikaan harvinainen ulkomaanmatkailu oli matkatoimistovirkailijoille luontevaa.
Kirjan epilogi on von Hellensin testamentti vaimolleen ja neljälle lapselleen, synkeä yksinpuhelu, värikkään ja rankan elämän kuvaus, ”huonon isän” anteeksipyyntö. Jälkeenjääneestä omaisuudesta on vain lyhyt maininta: puhelinosake – ja kirjoituspöydän salalokeroon piilotettu Sveitsin salaisen pankkitilin numerokoodi.
Konttinen ja Vitie sijoittavat von Hellensin elämän etenemisen aikansa mullistuksiin, ja olojen kuvaukset ovat erinomaisen kiintoisaa luettavaa. On kuin olisi menty päähenkilön sisään kokemaan noita kiihkeitä vuosikymmeniä vaihtelevine suuntauksineen.
Välillä poiketaan jo varsin etäälle päähenkilöstä, kun kerrotaan ajan muistakin ilmiöistä ja henkilöistä. Tämä kaikki auttaa kuitenkin lukijaa ymmärtämään taustoja ja jopa vakoiluyhteisön motiiveja. Kirjoittajat hakevat paikoin liiankin uteliaasti psykologisia vaikuttimia, aina ankarasta isästä lähtien. Monia kysymyksiä jää vieläkin vastaamatta, mutta jännittävän lisävalaisun kirja tuo Suomen ankarimpien vuosien historiaan.
Asiavirheitä en pysty löytämään. Aatelismiehen erisnimen von-osan kirjoittaisin kuitenkin jopa virkkeen alussa pienellä v:llä, en isolla kuten uutuusteos johdonmukaisesti tekee.
MATTI SAARINEN
Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ministeri Sanni Grahn-Laasosen aikana valtion kulttuuripanostusten uudistamishankkeen. Asia on tärkeä, sillä se koskee kattavasti kaikkea esittävää taidetta kuten teattereita, orkestereita, oopperaa, tanssia, sirkusta ja museoita.
Uudistuksen tarve on polttava. Nykyiset lait ovat vakavasti haitanneet taidekentän uudistumista ja estäneet uuden tulemista.
Laki nimittäin määrittää ne taidelaitokset, jotka saavat valtiolta rahaa ja määrää rahoituksen perusteeksi henkilötyövuosien määrän! Rahoitus suosii siis hallintoa, ei luovuutta, laatua, yleisön tavoittavuutta, kansainvälistä tunnustusta!
Laajan valmistelun jälkeen ministeriö julkaisi uuden mallin, jonka luokitukset sallisivat myös uusien, hyvien tulokkaiden saada valtion rahoitusta. Vakiintuneiden kulttilaitosten kuten kansallisoopperan lisäksi olisi kuuden ja kolmen vuoden sekä myös hankekohtaisia rahoituksia. Oli odotettavissa, että valtionapujensa pysyvyydestä huolehtivat taidelaitokset kuten kaupunginteatterit ja -orkesterit tai oikeammin niiden palkatut hallinnot tekivät parhaansa pitääkseen ikiaikaisen valtionapunsa.
Edelleenkin lakiluonnosten useimmiten toistuva sana on henkilötyövuosi. Kulttuuripoliittinen uudistusohjelma notkahtikin työllisyyspoliittiseksi ohjelmaksi. Silti uudistus vapauttaisi Suomen esittävän taiteen kenttää vanhan järjestelmän tukahduttavista kahleista.
Nyt kyse on siitä, uskaltaako nykyinen kulttuuriministeri, sinisten Sampo Terho uudistaa vai saako Kuntaliiton ja kumppanien vastustus hänet empimään. On selvää, että muutoksen vastustajat ovat aina äänekkäämpiä kuin uuden luojat. Aina on helpompi heittää kapuloita rattaisiin kuin edetä uusiin näkymiin.
Ministerillä on paljon muutakin allaan kuin kulttuuri – urheilu ja Eurooppa sekä tietysti uusi puolue. Riittääkö uudistamisen halu ja voima?
Uudistus on välttämätön. Nostan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin, jonka tunnen hyvin. Suhteellisen nuorena orkesterina, tosin jo 20 vuotta toimineena, se ei kuulu nykyisen lain määrittämiin. Orkesteri on kivunnut kunnianhimoisin ponnistuksen genrensä huipulle, mistä todistavat sen jatkuvasti saamat kutsut barokin suurmaihin vaativimpien yleisöjen eteen.
Orkesteri tuotti juuri oopperahelmen Musiikkitaloon. Kadonneeksi luullun Kustaa Vaasa -barokkioopperan näkivät Helsingissä ensimmäiset ihmiset 200 vuoteen.
Mozartin aikalaisen ja tasavertaisen kilpailijan Leopold Koželuchin partituurin kaivoi barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen Prahan kirjaston kätköistä. Hieno ja kekseliäästi toteutettu oopperaesitys sai yleisöltä ja kriitikoilta Suomessa ja kansainvälisesti varauksettoman kiitoksen.
Yhteiskunnan rahoitus tälle Suomen musiikkielämän rikastajalle ja kansainväliselle tähdelle on runsaat neljä euroa myytyä lippua kohden. Kansallisoopperan jokaista pääsylippua tuetaan verovaroin 230 eurolla, Helsingin kaupunginorkesteria 200 eurolla per lippu.
Helsingin barokkiorkesteri on Suomen klassisen musiikin konserteista omarahoitteisin: Lähes 90 prosenttia rahastaan se kerää konserttilipuista, levyistä, kiertueista sekä kulttuuria ymmärtäviltä säätiöiltä, jotka totisesti eivät käytä henkilötyövuotta perusteena vaan osaavat arvioida laatua. Monilla muilla prosenttiluku on päinvastoin.
Tämä on vain yksi esimerkki nykyjärjestelmän vinoudesta ja uuden estämisestä. Harmi, ettei Sitra, joka auttoi ministeriötä uudistuksen valmistelussa, katsonut kansainvälisiä malleja siitä, miten investointi kulttuuriin tuo parhaan yhteiskunnallisen tuoton. Malleja löytyy.
MATTI SAARINEN
Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.
Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.
SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.
Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.
Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.
Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.
Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.
Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.
Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.
Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.
Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.
Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.
Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.
Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.
Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.
Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.
Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet. Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.
Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.
Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.
Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.
MATTI SAARINEN
Suomessa on pitkään jatkunut pulina siitä, miten hankalaa valtiolle on pörssiyhtiön omistaminen. Omistajaohjauksen ristikseen saaneen ministerin taivalta on kuvailtu ”kuolemanlaaksoksi”, josta on lähes mahdoton selvitä ehjänä.
Valtioneuvoston omistajaohjausyksikön päällikön ura katkesi kananlennoksi, kun päättävä ministeri varsin suorasukaisesti ilmaisi epäluottamuksensa. Jo aiemmin saivat valtion pörssiosakkeiden päällä istuvan Solidiumin hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja äkkilähdöt. Aikanaan Fortumin toimitusjohtaja meni vaihtoon haukuttuaan yhtiökokouspuheessaan ministerin.
Toimitusjohtajat harmittelevat, että poliitikot unohtavat sovitun, kun julkinen meteli tulee päälle: ”Virkamiesten kanssa asiat sujuivat, mutta kun mentiin eduskuntaan, oli helvetti irti,” Miten tämä on näin vaikeata?
Valtio on omistajana monella tapaa erityinen. Se on tietysti, demokratiassa, hyvin poliittinen. Sen päättäjät valitaan vaaleilla tietyin välein. He ovat vastuussa äänestäjilleen, eivät jollekin firmalle.
Yritysjohtajat, jopa yhtiöiden hallitukset, vetoavat osakeyhtiölain 5 §:ään: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Näin laki sanoo.
Mutta eihän laki riitä kansalaisen, ei edes yrityskansalaisen, käyttäytymisen koodiksi. Yrityksiltä vaaditaan myös yhteiskunnan ymmärrystä. Moni toimitusjohtaja, joka on täyttänyt lain kirjaimen, tuottanut jopa hyvin runsasta voittoa osakkeenomistajille, kokee kärsivänsä karkeaa vääryyttä, kun media hyökkää jotakin hänen yksittäistä, välttämätöntä päätöstään vastaan ja poliitikot jättävät hänet julkisuuden vainon armoille.
Yritysten yhteiskuntavastuusta pidetään paljon puhetta. Yksityinen osakeyhtiö on suhteellisen yksinkertainen tapaus. Se hoitaa omat asiansa, joihin politiikalla ei ole erityistä sanomista.
Omistukseltaan hajautuneessa pörssiyhtiössä johto on kukkulan kuninkaana ja voi tehdä aika lailla mielensä mukaan. Lähinnä kehno tulos ja sen myötä romahtava pörssiarvo luovat painetta muutokseen.
Valtion kokonaan omistaman pörssiyhtiönkin johtaminen on varsin suoraviivaista. Sehän on tavallaan valtion yksikkö, joka tekee juuri niin kuin omistaja edukseen näkee eli kuten valtio käskee.
Jännittävimpiä vaiheita kohtaavat valtion osin tai jopa enemmistöllä omistamat pörssiyhtiöt. Hallitus on vastuussa kaikille osakkeenomistajille, niin pienimmille kuin suurimmalle, jolla on ratkaisuvalta yhtiökokouksessa.
Poliitikon äänestäjät eivät jaksa ymmärtää, miksi hän ei puutu yksinkertaisella enemmistövallallaan valtion omistaman yrityksen tekemiin joukkoirtisanomisiin, tehtaiden sulkemisiin, tuotannon siirtoon ulkomaille, johdon palkkioihin, verosuunnitteluun ja muihin suurta julkista huomiota synnyttäviin toimiin. Todellisuudessa ministeri on usein autuaan tietämätön pörssiyhtiön toimista, kun toimittajat aamuvarhaisella alkavat kärttää hänen selitystään tai edes kommenttia.
Suoraviivainen selitys, että yhtiö hoitaa omat asiansa, ei kansalle riitä. Wallenbergit, joiden periaate on ollut vaikuttaa vaan ei näkyä, ovat kyllä pystyneet firmojaan ohjaamaan, samoin kulloinenkin Herlin, ja Erkon sana kuultiin pörssiyhtiö Sanomassa. Miten on mahdollista, että ministeri ei voi tehdä mitään, kysyvät äänestäjät.
Valtion tahto on monitahoisempi kuin jonkun omistajaperheen, jonka piirissä siinäkin voi olla hyvin kummallisia ilmiöitä ja vaiheita. Toisaalta demokraattisen edustuksellisuuden periaate on aivan selvä: Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, ministerillä on valta päättää toimialallaan. Ministeri voi aivan hyvin määritellä valtion tahtoa omistustensa suhteen.
Valtio-omistaja vaatii taustansa takia erityistä huomiota. Johdon on kyettävä perustelemaan päätöksensä, hankalatkin, niin, että ne kestävät julkisenkin tarkastelun eivätkä vedä suurinta omistajaa vahingolliseen kohinaan.
Johdolta vaaditaan politiikan ymmärrystä, yhteiskunnallisten signaalien ja ajattelujen tunnistamista sekä selkeätä viestintää, joka perustelee välttämättömät toimet ymmärrettävästi, uskottavasti, kiinnostavasti ja hyväksyttävästi. Tämä on täysin mahdollista, ja jotkut firmat osaavat sen, jotkut möhlivät toistuvasti.
Oletus on, että johto ei suinkaan tee kipeitä päätöksiä pahuuttaan, vahingoittaakseen henkilöstöä, näivettääkseen suomalaisia paikkakuntia tai tuhotakseen suomalaista työllisyyttä. Aivan varmasti on parempia syitä, jotka voidaan kokea myös yleisön mielessä hyväksyttäviksi, kun ne pitävästi perustellaan ja oikein viestitään.
Uusi johtajapolvi on hyvin koulutettua, erittäin ammattitaitoista ja osaa päätyönsä, yhtiön arvon lisäämisen. Laaja yhteiskunnallinen näkemys ja harrastus ei heitä useinkaan kiinnosta.
Eräs valtion pörssiyhtiön hyvää työtä ja tulosta tehnyt toimitusjohtaja sanoi, että hän ennen valintaansa nimenomaisesti vaati vastauksen yhteen kysymykseen: Tuleeko minusta pörssiyhtiön vai valtionyhtiön toimitusjohtaja? Hallituksen puheenjohtaja ja omistajaohjaus vastasivat, että pörssiyhtiön. Vastaus on tietenkin väärä.
Hänet valittiin pörssinoteeratun valtionyhtiön johtoon, ja se vaatii omanalaisensa erityisosaamisen yhtiön johtamisessa. Hän tarvitsee tuekseen yhteiskunnallista ymmärrystä.
Vielä tärkeämpää tämä osaaminen on omistuksen nivelkohdassa, omistajaohjauksessa ja Solidiumissa, joissa pitää hallita viestintä molempiin suuntiin. Juuri tässä ne ovat kompuroineet ja aiheuttaneet harmia ministerilleen.
Yhteiskunnallinen ja ympäröivän maailman ymmärrys ei nykymaailmassa ole kohtuuton vaatimus kenellekään, jolle on uskottu merkittävä vastuu. Itse asiassa se on välttämätöntä muillekin kuin valtionyhtiölle.
Suomi, jossa valtiolla on edelleenkin suhteellisen paljon yritysomistusta, voisi jopa aurata kehitystä, näyttää, että valtiokin voi ja osaa olla hyvä omistaja, jonka mukanaolo on omiaan lisäämään yrityksen arvoa. Valtio on kuitenkin taloudellisesti vakaa osakas, tavallaan takuu muille omistajille.
MATTI SAARINEN