Kun Ritva Viljanen marraskuussa valittiin Vantaan kaupunginjohtajaksi, sai tärkeä nimitys runsaasti julkisuutta. Ylen ruotsinkieliset tv-uutisetkin haastatteli kaksikielisen Vantaan tulevaa johtajaa. Viljanen halusi puhua ruotsiksi ja oli kirjoittanut vastaukset valmiiksi paperille, josta hän ne luki.
Myötähäpeä alkoi hiipiä katsojaan – ääntäminen oli kuin Paasikiven englanti. Kouluruotsi oli päässyt pahasti ruostumaan.
Viljasen loistava ura, joka käsittää mm. työt Helsingin apulaiskaupunginjohtajana, sisäministeriön kansliapäällikkönä, palvelua kahdessa muussakin ministeriössä, väestörekisterikeskuksen ylijohtajana sekä kaksi akateemista loppututkintoa, ei ole riittänyt toisen kansalliskielemme taitoa terästämään.
Viljanen ei ole poikkeus. Lähes säännönmukaisesti etenkin häntä nuoremman polven suomenkieliset eivät ruotsista juuri piittaa, vaikka ovat ”pakolla” sitä koulussa tuntitolkulla päntänneet.
Viestintäväkeä rekrytoidessa kohtaa ”kympin tyttöjä”, jotka vaikuttavat olevan hyviä kaikessa. Englanti on ääntämistä myöten täydellinen, jokin tai parikin muutakin kieltä innokkaan harrastuksen aihe.
Äärimmäisen harvoin ilmestyy ruotsia osaava viestintäkokelas, ellei nyt satu olemaan suomenruotsalainen, jolloin taas suomen kirjoitus voi kaivata harjoitusta. Mistä moinen välinpitämättömyys toista kotimaista kohtaan, selkeä karttelu?
Silloin harvoin kun ruotsista innostunut nuori aikuinen sattuu puheisiin, on lähes aina selitys tähän poikkeukseen: ”Minulla oli niin hyvä ruotsinmaikka koulussa, että hän sai meidät innostumaan aineestaan.”
Ruotsin tuntien läpivienti nykypolville voi tuntua opettajasta kuin kivirekeä vetäisi. Siksi maikka, joka saa luokan innostumaan ja oikeasti oppimaan, on sankari, jolle kuuluu mitali.
On selvää, että rationaalisin hyötyargumentein keskittymistä ruotsinkieleen on vaikea puolustaa, etenkin nykynuorille. Ruotsia puhutaan maailmassa toki enemmän kuin lilliputtikieli suomea, mutta kansainvälistä työuraa miettivä tietää, että ruotsalaistenkin maailmanyritysten konsernikieli on englanti.
Englannilla, joka tosiasiassa on Suomenkin kakkoskieli, pärjää kaikissa Pohjoismaiden pääkaupungeissa, myös Helsingissä erittäin hyvin. Muutenkin eletään maailmankylässä, jossa englanti dominoi. Se on käytännössä pakollinen, ruotsi ei pitkälle kanna. Suomen kansainvälistyessä ja ”liityttyä Eurooppaan” pohjoismaisen yhteyden korostamisen merkitys on suhteellisesti vähentynyt
Toki olosuhteet ja elämäntiet vaihtelevat. Suomeen hakeutunut pakolainen voi onnekseen joutua vaikkapa Närpiöön tai muualle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Siellä tiettävästi osataan kotouttaa, integroida tulokas uuteen outoon kotipaikkaansa, paljon paremmin kuin lähes kauttaaltaan kanta-Suomessa. Voi jopa käydä niin hyvin, että hän oppiikin suomen sijasta ruotsinkielen – aikamoinen laajennus elämän mahdollisuuksiin, kun koko Pohjola avautuu eikä rajoitu vain Suomeen.
On suomenruotsilla merkityksensä ja ansiosta. Runebergistä lähtien se on vaikuttanut suomalaisuuteen ja kansalliseen sivistykseen.
Toivoisi suomenruotsalaisuuden kulttuurin jaksavan kukoistaa ja rikastaa Suomen tulevaisuutta. Ääripääajattelu ei tähän agendaan istu, ei sen enempää ruotsinkielisten eristäytyminen kuin vihapuhe heitä kohtaan.
Järkevälle, käytännössäkin toimivalle kielipolitiikalle on tarve. Pääasiassa suomenkieliset vaikuttajat perustivat vuonna 2010 Kansalliskielet r.y:n, joka haluaa ajaa molempien kansalliskieltemme, suomen lisäksi erityisesti myös ruotsin asiaa. Tätä ajattelua ja ratkaisujen hakua tulisi saada esiin, ääriasenteiden väliin rakentavaksi vaihtoehdoksi. Harmi, ettei yhdistyksestä ole aivan viime aikoina juuri kuulunut.
Matti Saarinen