Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kirjoittajalta Ilkka (Page 1 of 3)

ULKOMAISET KAIVOSYHTIÖT RYÖSTÄVÄT LUONNONVARAMME

Joku voi vielä muistaa, että tätä maata puolustettiin ennen aseilla. Nyt puolestaan ulkomaiset kaivosyhtiöt valtaavat käyttöönsä mineraalivaramme ilman vastustusta. Voimassa oleva kaivoslaki lähtee periaatteesta, että valtausperiaatteen mukaan ensiksi paikalle ehtinyt saa pitää esimerkiksi maasta löytyneen kultavarannon ja malmivarat. Jopa afrikkalaisissa kehitysmaissa lähdetään siitä, että mineraaliesiintymät omistaa valtio, joka kohtuullista korvausta vastaan luovuttaa mineraalivaramme kaivosyhtiöille.
Muualla maailmassa kansainväliset yhtiöt joutuvat maksamaan kaivamistaan luonnonvaroista käyttöoikeusmaksuja, jotka jakaantuvat valtion, maanomistajien ja paikallisten asujien kesken. Kanadassa lähdetään jopa siitä, että kaivoksista saatu taloudellinen hyöty jää lähes kokonaan maahan.

Suomi on ainoa maa maailmassa, joka on julistanut yhteiset mineraalivarat kaikenmaalaisten yhtiöiden yhteiseksi omaisuudeksi jopa luonnonsuojelualueilla. Onko siinä mitään järkeä, että jos saudiarabialainen löytää Suomen Lapista kultaa, hän saa pitää sen. Mutta jos suomalainen löytää öljyä Saudi-Arabiasta öljyä, eihän hän saa pitää sitä. Täällä villissä pohjolassa on voimassa kaivosyhtiöiden jokamiehen oikeudet.

Läpimätä vuonna 2011 voimaan tullut kaivoslaki on johtanut siihen, että ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat varanneet Suomen pinta-alasta lähes 38 000 neliökilometriä, melkein koko Tanskan kokoisen maa-alan. Maaperämme uusiutumattomat rikkaudet kuuluvat suomalaisille ei ulkomaisille kaivosjäteille. Suomessa toimii kymmenkunta malmikaivosta, joista vain muutama on kotimaisessa omistuksessa. Kokoomuksen ja keskustan päättäjät eivät ole voimassa olevan kaivoslain valmistelussa ajaneet suomalaisten etua, vaan luovuttaneet kansallisomaisuuttamme erityiseduin ulkomaisille kaivosjäteille.

Kaivoslakia alettiin uudistaa keskustalaisen kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarisen johdolla viime vuosikymmenen lopulla. Lain valmistelussa sanansa sai kuuluviin mm. Maanomistajien liitto, MTK, Kaivosteollisuus ry. Suomen keskusta huolehti sekundalain valmistelussa maaomistajien eduista ja kokoomus kaivosteollisuuden voitoista. Kaivosteollisuus ry. lobbasi onnistuneesti kaivosveroa vastaan kummipoikanaan ministeri Jyri Häkämies. Hänen mukaansa kaivosvero karkottaisi ulkomaiset malmin etsijät Suomesta. Puoluetoveri Jan Vapaavuori säesti julkisuudessa vakuuttamalla kaivosveron haittaavan ylikansallisia kaivosyhtiöitä.
Pelottelupuheet johtivatkin kansalaisten kannalta onnettomaan lopputulokseen, kaivosverosta luovuttiin ja sen sijaan ulkomaisille kaivosyhtiöille järjestettiin erinomaiset mahdollisuudet verovälttelyyn. Se on johtanut nyt siihen, että esimerkiksi vuonna 2016 Agnico Eagle louhi Lapin Kittilässä kultaa noin 230 miljoonan euron arvosta ja maksoi verosuunnittelun ansiosta veroa vain puolitoista miljoonaa euroa.

Vuonna 2012 poliittiset päättäjät vakuuttivat kokoomuslaisen pääministeri Jyrki Kataisen johdolla kaivosteollisuuden lisäävän suomaisten hyvinvointia ja edistävän työllisyyttä. Silloinen demareitten valtiovarainministeri Jutta Urpilainen todisti kaivosteollisuuden olevan erittäin säädeltyä toimintaa ja kaivostoiminnan maksavan veroa elinkeinotoiminnastaan. Tosi asiassa kaivospaikkakunnilla kuntalaiset ja valtio maksavat kaivosteollisuuden puolesta esimerkiksi tiet, viemäröinnin ja valaistuksen ja tukevat vielä kaivosyhtiöitä alemman sähköveron muodossa. Kaiken lisäksi loppulaskuna kaivosyhtiöiden ympäristötuhot jäävät suomalaisille veronmaksajille. Tapaus Talvivaara kertoo karmeudessaan, miten kaivoksen jätevedet pilaavat joet ja järvet, lopulta koko elinpiirin. Tässä ryöstökäytössä eivät paljon paina paikallisten ihmisten oikeudet ja luontoarvot. Olisiko kaivoslain uudistamisen paikka?

Seppo Konttinen

EIKÖ MARKKINATALOUS TOIMI – ILMASSA KARTELLIN MAKUA

Eduskunnassa ja julkisuudessa käytiin viime vuonna kiivas keskustelu vahvempien oluiden ja lonkeroiden tulosta vähittäiskauppojen hyllyille. THL ja Eduskunnan raittiussiipi varoitti alkoholihaittojen kasvusta ja lisääntyvistä kuolemista. Päivittäistavarakauppa ry. tilasi Taloustutkimukselta tutkimuksen vahvempien alkoholijuomien tulosta kauppoihin. Tutkimuksen mukaan alkoholin kokonaiskulutus nousisi prosentin ja vahvan oluen ja lonkeron hinta tippuisi nelisenkymmentä prosenttia. Vapaampi alkoholipolitiikka voitti ja vähittäiskaupan alkoholin prosenttia nostettiin 5,5 prosenttiin 1.1.2018.

Mitä sitten tapahtui, tippuiko taivas ja vajosiko Suomi alkoholin kirouksen alle. Kulutuksen kasvusta ei ole vielä tarpeeksi tarkkoja tietoja, mutta vuoden alusta alkusyksyyn kulutus on kasvanut vuositasolla prosentin verran. Vielä ei voida sanoa osuiko Taloustutkimuksen tutkimus nappiin vai nostiko helteinen kesä kulutusta. Oluen kulutus ei juuri noussut, mutta lonkeron kokonaiskulutus on noussut lähes viisikymmentä prosenttia.

Tätä selvitystä varten keräsin vahvan oluen ja lonkeron 0,33l tölkkien hinnat Alkosta, S- ja K-ryhmän kaupoista sekä Tokmannilta ja Lidlistä. Lonkeron hintoja tuli mukaan 14 ja oluita 30. Lonkeroista pyrin keräämään Orginalin, Sinebrykoffin ja Le Cogin hinnat. Lisäksi keräsin hintatietoja kaupan omista merkeistä. Oluista hinnat kerättiin kaikista suosituimmista merkeistä. Kaikki hinnat ovat painottamattomia keskihintoja.

Lonkeroissa selvä markkinajohtaja on Hartwallin Orginal. Sitä oli tarjolla joka paikassa jopa niin dominoivasti, että esimerkiksi Tokmanni lopetti ainoan kilpailijan Sinebrykoffin myynnin kesän jälkeen. Lonkeroissa on vahvasti haistettavissa kartellin makua. Vähittäiskaupan hinnat ovat vain muutaman sentin Alkon hintoja alemmat. Ainoastaan Tokman myy Orginalia parikymmentä senttiä alle Alkon hintaa. Orginalin nettohinta Alkossa oli 2,38 e. S- ja K-ryhmissä sekä Lidlissä keskihinta oli 2,32 e ja Tokmannilla 2,18. Kaupan omien merkkien keskihinta oli 1,70 eli selvästi merkkituotteita alhaisempi, vaikka sokkotestissä laaduissa tuskin löytyy eroja. Halvin oma merkki maksoi 1,5 euroa. Omien merkkien keskihinta kertoo, mikä voisi olla lonkeron hinta, jos kilpailu todella toimisi. Hintojen lasku voisi olla hyvinkin reilut 30 prosenttia. Nyt hinnat olivat vähittäiskaupassa keskimäärin 7 prosenttia Alkoa alhaisemmat, tästäkin suurin kiitos kaupan omille merkeille.

Taloustutkimus oli ennustanut neljäkymmenen prosentin hinnanlaskun keskioluen hintakilpailun mukaisesti. Lonkeroissa teollisuus ja kauppa noudattavat yhteistä kilpailulle vierasta hintapolitiikkaa. Sitä ei horjuttanut lämmin kesä eikä kaupan omien merkkien alentunut hinta. Orginalia mainostetaan paljon ja se on hyvin esillä. Kauppojen omia merkkejä pitää kumartua hakemaan lattian tasolta.

Vahvoissa oluissa kilpailua on enemmän. Vahvojen oluiden kulutus ei ole juuri noussut. Yhtenä syynä on varmaan vähäinen markkinointi ja kilpailun välttely. Panimoille ja kaupoille keskioluiden kaltainen kilpailutilanne ei houkuttele. Vahvojen oluiden kannattavuus pyritään pitämään parempana.

Vahvojen oluiden painottamaton keskihinta oli Alkossa 1,83 euroa ja vähittäiskaupoissa 1,53 euroa. Ero oli 17 prosenttia. Halvimmillaan kotimaisen vahvan oluttölkin hinta oli 1,30 euroa eli 30 prosenttia alle Alkon hintojen. Vahvoissa oluissa hintojen laskulle on vielä runsaasti tilaa, jos halutaan päästä keskioluiden suhteelliselle tasolle. Nyt keskioluttölkin saa halvimmillaan 0,8 eurolla ja A-oluen 1,30 eurolla. Vero ei selitä hinnaneroa. Vuoden alun jälkeen vahvaa olutta ei ole juuri markkinoitu. Kansantaloustieteen yksi perusoppi on, tarjonta luo kysyntää. Ikään kuin kauppa pelkäisi, että kilpailu lisäisi kulutusta ja sitä syytettäisiin seurauksista.

Nykyisestä kilpailutilanteesta tai lähinnä sen puutteesta hyötyvät sekä teollisuus että kauppa. Kilpailua ei ole syntynyt vaikka lonkeroiden myynnin määrä on räjähtänyt ja molempien katteet ovat pysyneet korkealla. Tilanne on ihanteellinen sekä teollisuudelle että kaupalle. Kuluttajana toivoisin vahvojen lonkeroiden ja oluiden ja tarjonnan ja kilpailun lisäystä. Jos nykytilanne ei muutu, tulisi kilpailuviranomaisten tutkia asiaa.

Ilkka Lehtinen

POLIITTISTEN VIRKANIMITYSTEN HUIPPU ON SAAVUTETTU

Poliittiset virkanimitykset ovat suomalaista rakenteellista korruptiota pahimmillaan ja nyt järjestelmässä on saavutettu mädännäisyyden huippu. Sosiaali- ja terveysministerin kansliapäällikön korkeapalkkainen virka on julistettu hakuun, joka päättyy marraskuun 19.päivänä. Uuden päällikön virkatoimet alkavat vasta ensi vuoden lokakuun alusta. Mistä siis johtuu nimitysasiassa tällainen kiire varata omalle puolueen tunnolliselle soturille palkkiovirka tämän hallituksen aikana. Taustalla kummittelee SOTE- ministeriön halu valita sopiva vaan ei välttämättä pätevin SOTE-uudistusta kannattava henkilö riittävän ajoissa, niin ettei tuleva hallitus pääse sotkemaan sekoittamaan nimityskuvioita. On aikoihin eletty.

Nykyinen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattila (sin.) ei ole pystynyt julkisesti perustelemaan, miksi virka pantiin hakuun jo nyt. Ministeri Mattila tunnetaan hyvin siitä, ettei hänen kannata antautua julkiseen debattiin. Nyt sininen Mattila yrittää uittaa ehdokkaansa hallitsemaansa ministeriöön, koska uudessa hallituksessa ei nähdä Sinisten puolueen ministeriä.
Pirkko Mattilan vanha puolue perussuomalaiset esittivät jo vuonna 2012, että poliittiset virkanimitykset tulisi kriminalisoida. Puolueen entinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen- Lerner lausui eduskunnan suullisella kyselytunnilla: ”Suomessa on rakenteellista korruptiota. Yksi sen ilmenemismuodoista poliittiset virkanimitykset, joilla on ainoastaan huonoja vaikutuksia.” Lausumat ja vaatimukset unohdettiin saman tien, kun hyvä-veli kaupalla Vantaan apulaiskaupunginjohtajaksi nimitettiin perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtaja Jaakko Niinistö.

Ennen viime eduskuntavaaleja nykyinen pääministeri Juha Sipilä julisti, että poliittisista virkanimityksistä on päästävä eroon. Vaalipuheet osoittautuivat taas kerran turhiksi lupauksiksi, kun esimerkiksi Kelan johtoon valittiin keskustalainen Elli Aaltonen. Sama peli jatkui, kun uuden turhanpäiväisen Ruokaviraston johtoon valittiin Maaseutuviraston keskustauskollinen pääjohtaja. Kaikki puolueet oikealta vasemmalle ovat ylläpitäneet sitkeästi hengissä tätä korruptiojärjestelmää kansalaisten oikeustajun vastaisesti.
Suomen perustuslain 6. pykälä sanoo että kaikilla kansalaisilla tulee olla tasa-arvoinen mahdollisuus päästä virkaan taidon, kyvyn ja koetellun kansalaiskunnon perusteella. Poliittisissa virkanimityksissä kuitenkin kaiken edellä mainittujen ansioiden edelle menee puolueen jäsenyys, vaikka vain häviävän pieni osa kansasta kuuluu puolueisiin. Käytännössä valintamekanismi sulkee pois suuren osan pätevistä hakijoista viran täytön ulkopuolelle ja moni pätevä hakija ei lähde edes nimityskisaan mukaan. Kun tähän korruptiokäytäntöön sopivasti muokataan etukäteen vielä hakuehtoja, josta esimerkkinä on Eva Biaudetin (rkp.)nimittäminen vähemmistövaltuutetuksi ilman minkäänlaista tutkintoa.

Ajoivatko koko kansan vai puolueensa etua entinen SUPO:n kokoomuslainen nokkamies tai aikoinaan sisäministeriön kansliapäälliköksi nimitetty kristillisten eduskuntavaaliehdokas?

Poliittisista virkanimityksistä on vuosien saatossa kasvanut laajalle levinnyt syöpäkasvain yhteiskunnan rakenteisiin. Jo aikoinaan presidentti Kekkonen ymmärsi, että vallassa pysymisen ehto oli sopivien hännystelijöiden nimittäminen korkeisiin virkoihin. Uskollinen presidentin aseenkantaja ja yhteistoimintamies Kustaa Vilkuna nimitettiin Suomen Akatemiaan ohi pätevimpien hakijoiden, samaa kaveriväylää puolustusvoimien johtoon nousi Yrjö Keinonen ja ministeriksi pääsi ilman omia kykyjä Olavi J. Mattila, esimerkkejä riittää. Nimityskorruptio ei ole Kekkosen päivistä tervehtynyt ja sama meno näyttää jatkuvan.

Seppo Konttinen

VALTIONTAKAUKSET SUOMEN KILPAILUKYVYN KAINALOSAUVANA

Takausten voimakas kasvu tuo ison riskin

Suomen tiheä ja laaja yritystukiverkko on vaikea raivattava, vaikka sen kalleus ja haitat tiedetään. Veronmaksajien kannalta hyväksyttävämmältä tuntuu valtiontakausten jakamien yrityksille. Sehän vaikuttaa aivan eri asialta kuin silkan rahan lähettäminen valtion kirstusta yrityksiin. Näin on etenkin, jos takaaja ei joudu maksumieheksi. Siis jos, mutta toki takaajan on hyvä tarkkailla sitoumustensa määrää, vaikka se olisi veronkeruuseen oikeutettu valtio.

Erilaiset valtiontakaukset ovat erityisesti finanssikriisin jälkeen nousseet maassamme merkittävään rooliin. Ne ovat kasvaneet voimakkaasti EU-vertaisjoukkoon nähden. Nämä ns. valtion epäsuorat vastuut ovat kasvaneet jopa velkaa nopeammin. Kun vuonna 2008 valtiontakausten ja -takuiden määrä oli noin 22 miljardia euroa, niin viime vuoden lopulla luku oli jo 52 miljardia euroa.

Tukia perusteltiin 2008 kriisin jälkeen markkinoiden toimimattomuudella. Kun markkinat alkoivat vetää, otettiin käyttöön kilpailukykyargumentti.

Takausten laukeaminen voi tapahtua Suomesta riippumattakin, esimerkiksi ulkoisen sokin ja sitä seuraavan dominoefektin seurauksena. Viennin rahoitus on toimialanäkökulmasta voimakkaasti keskittynyttä, mikä altistaa ns. malliriskille: eri yritysvastuiden toteutuminen korreloi voimakkaasti keskenään. Riskien toteutuminen laajassa mittakaavassa heiluttelisi koko valtion budjettia, niin mittavia ovat vastuut. Huomionarvoinen seikka yhteisten varojemme käyttäjille ja vartijoille.

Matti Saarinen

Liite 1.

Taulukko 1. EU-maiden valtiontakaukset 2016*, prosenttia bruttokansantuotteesta

Suomi 17,7
Luxemburg 12,8
Itävalta 12,0
Saksa 11,3
Kypros 9,4
Belgia 9,2
Iso-Britannia 8,3
Espanja 7,4
Puola 6,9
Kreikka 6,1
Portugali 5,4
Ruotsi 5,3
Ranska 5,2
Tanska 3,2
Hollanti 2,8
Italia 2,2
Irlanti 1,9
Viro 1,5
Latvia 1,2
Liettua 0,8

* ei sisällä EU:n talouskriisin hoitoon liittyviä vastuita
Lähde: Eurostat

EDUNVALVONTA KUULUU DEMOKRATIAAN

Pitääkö lobbarit merkitä ja ottaa kiinni?

Lobbauksesta on tullut yhteiskuntatieteiden opiskelijoiden gradujen muotiaihe. Valitettavan monien tutkielmien perustavaa laatua olevan ongelman näkee jo alkusivuilta. Käsitteet ovat sekaisin ja niiden määrittely huteraa.

Onneksi vaativampikin tieteenharjoitus on tarttunut aiheeseen. Useita väitöskirjoja on julkaistu ja tekeillä.

Ylivoimaisesti näkyvimmän julkisuuden väitökselleen hankki viestintäkonkari Anders Blom, joka puolusti väitöskirjaansa keväällä Turun yliopistossa. Blom vetää perustellusti valokeilaan korporatiivisen Suomen, työmarkkinajärjestöjen institutionalisoidun vaikuttaja-aseman.

Kolmikannan juuri on 1940 solmittu tammikuun kihlaus, jossa työnantajain keskusliitto tunnusti SAK:n ja ammattiliitot. Sodan ahdistaman pienen Suomen tuolloisesta välttämättömyydestä paisui parlamentaarisenkin vallan syrjäyttänyt mekanismi, joka betonoitiin ammattilittojen jäsenmaksuperinnällä, työeläkejärjestelmällä ja yleissitovuudella.

Juuri on käyty ankaraa vääntöä siitä, kumpi määrää, eduskunta vai ammattiliitot. Yrittäjät ovat saaneet tarpeekseen päidensä yli sopimisesta, EK kiemurtelee.

Blomin painotus on paikallaan. Työmarkkinajärjestöjen lobbausvoima on aivan eri luokkaa kuin paljon kohuttujen viestintätoimistojen, yritysten tai kansalaisjärjestöjen.

Toimiala- ja ammattiliitot ovat ”itseoikeutetusti” mukana lainvalmistelua edeltävässä työryhmätyössä, ratkaisevissa toimikunnissa ja säännöllisiä kuultavia eduskunnan valiokunnissa. Niiden nyttemmin varovaisesti kyseenalaistettua valtaa pidetään jopa itsestäänselvyytenä.

Helsingin Sanomien kokenut politiikan pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan 21.10.2018: ”Asia (pienyrittäjien puolustaminen) ehkä muistetaan (suurissa) yrityksissä ensi vuonna, kun puolueet kiertävät kerjäämässä vaaliavustuksia.” Siis, kun et noudata määräyksiämme nappia painaessasi, et saa rahaa!

Kuten aina, julkisuus keskittyy pintailmiöihin. Todellinen valta jää piiloon.

On noussut suuri into merkitä kaikki lobbarit erityiseen rekisteriin, kontrolloida heidän tapaamisiaan kansanedustajien kanssa ja tarvitessa tonkia rekisteristä ”väärällä asialla” olevat. Epäillään, että kavala lobbari voi mielensä mukaan heilutella lainsäätäjää, ja siksi tapaamisia pitää valvoa.

Ajatus on pahasti harhautunut ja vahingoittaa kansanvaltaa. Viisas päättäjä kuuntelee erilaisia mielipiteitä ja muodostaa sitten oman perustellun kantansa.

Jos tapaamisia kytätään, on kansanedustajan kiireissään helpompi jättää valtavirrasta poikkeavat edunvalvojat kuulematta. Brysselin kymmenille tuhansille lobbareille on rekisteri, jonka perustamisessa Alexander Stubbilla oli merkittävä osa.

Nyttemmin Brysselin rekisteri on johtanut tapaamisten valikoimiseen. Turkistarhaajia, ydinvoimayhtiöitä, tupakkayhtiöitä, Venäjän yhteistyökumppaneita ei päästetä lobbyyn tapaamisiin, koska aggressiiviset eläin-, luonnon- ym. suojelujärjestöt listaavat tapaamiset ja julkaisevat niitä tarkoitushakuisesti mustamaalaten edustajia.

Suomeenkin tällaiset vihakampanjat ovat levinneet mm. hyökkäilyin ydinvoiman puolesta äänestäneitä kansanedustajia kohtaan. Mitä tästä tulisikaan, jos kaikki tapaamisetkin rekisteröitäisiin?

Kansanedustajien eikä muidenkaan yhteiskunnan päättäjien tapaamisoikeutta ei tule rajoittaa, heitä ei tule sulkea norsunluutorneihin, erilleen kansalaisista. Keskustelunvapaus ja mielipiteiden kirjo kukoistakoon, se on demokratiaa kuten on luottamus kansan valitsemiin päättäjiin.

Monet toimialajärjestöt ja viestintätoimistot ovat rekisterin kannalla, koska ne haluavat rajata vaikuttamiskanavat itselleen. Heidän kaltaisille ammattilaisille rekisteröinti on pikkujuttu, toista on ad hoc
-kansalaisliikkeillä, karvalakkilähetystöillä, kyläyhdistyksillä ja yksittäisillä kansalailla ja muille vapailla muodostelmilla, jotka haluaisivat päättäjien saavan kuunnella heidän sanomaansa. Lobbyn vakiovieraat ovat taitavasti ristineet kansanedustajien tapaamisrekisterin avoimuusrekisteriksi ja saaneet jopa eduskunnan puhemiehen innostumaan kollegaedustajiensa valvonnan kiristämisestä.

Itse asiassa kansanedustajien valvonnan kiristäminen vie asian sivuun yhteiskuntamme todellisista valtarakenteista. Kun enemmistöhallituksen esitys tulee eduskuntaan, ei kansanedustaja siihen voi vaikuttaa. Nappia painetaan määräysten mukaisesti.

Mainitussa kolmikannassa on todellinen ulkoparlamentaarinen valta. Jos maakuntahallinto etenee, kaikki entiset ely- ja aviasiat kuten myös mm. terveydenhuolloin valtava rahapotti putoaa sinne. Siitä tulee lobbauksen hotspot ja koplausten eldorado.

MATTI SAARINEN

MITEN VILJASADON ARVOLLE KÄVI

Kirjoitin syyskuun alkupuolella blogin Tilastokeskuksen palstalle todeten, että viljasadon pienuudesta huolimatta viljelijät saavat sadostaan kelpo tilin. Jutussani kerroin, että sadon pienen määrää paikkasi hintojen nousu. Sadon arvo oli siis laskettu kaavalla hinta*määrä on arvo. Kalikka kalahti ja koira älähti, koirana tällä kertaa MTK ja Maaseudun tulevaisuus. Molemmat tahot tunnustivat, että laskelmani olivat oikeat, mutta johtopäätökset vääriä eli väärin sammutettu.

Jutussani oli molempien mielestä kaksi pahaa virhettä. Ensinnäkin osa viljasta menee viljelijän omaan käyttöön eläintuotannossa ja sille sadon osaa ei voida laskea markkinahintaa. Monella sika-, nauta ja siipikarjatilalla viljellään viljaa omaan rehukäyttöön. Tämä on totta, mutta jutussani käsittelin vain viljan viljelyä ja vuoden 2018 viljasadon kokonaisarvoa. On kokonaan toinen tarina, mihin viljelijä satonsa myy tai käyttää.

Kaikkien talous- ja verolaskelmien pohjana on oletus, että viljanviljelijäminä myy rehuviljan eläinkasvattajaminälle markkinahintaan. Eläintuotannon välituotepanoksen arvona – tässä tapauksessa esimerkiksi rehuohran – tulee käyttää ohran markkinahintaa. Ongelmana viljelijän kannalta on se, että hän ei näe tätä siirtohintaa suoraan tilillään, vaan ainoastaan nousevana laskennallisena tuotantokustannuksena eläintuotannossa. Jos tämän itselleen viljellyn rehuviljan markkinahintaa ei laskelmissa käytettäisi, olisi eläintuotanto todella kannattavaa ilmaisen rehuviljan takia.

Toinen kritiikin aihe oli se, että sato oli osittain myyty jo vanhaan alhaisempaan sopimushintaan ennen sadonkorjuuta. Sopimusviljelyä käytetään pääasiassa sokerijuurikkaassa, öljykasveissa ja mallasohrassa eli valta osin laskelmieni ulkopuolella olevissa kasveissa. Sopimushinnoissakin voi olla klausuuli suurista hintojen muutoksista.

Jotkut viljelijät saattoivat myydä osan sadostaan heinä- elokuussa edellisen vuoden hinnoilla. Tämä on todella outoa. MTK:n ja Maaseudun tulevaisuuden olisi pitänyt varoittaa moisesta menettelystä viljelijöitä jo heinäkuussa. Silloin tiedettiin, että viljasato tulee olemaan pieni Suomen lisäksi myös Keski- ja Etelä-Euroopassa. Asiantuntijoiden olisi pitänyt tietää, että tämän takia viljan hinta tulee nousemaan. Satoa ei olisi pitänyt myydä ennen lokakuun hintanoteerauksia tai vähintään sitoa myyntihinta tulevaan lokakuun hintaan.

Pienempää kritiikkiä aiheuttivat kuljetusten ja viljan laadun vaikutusten unohtaminen laskelmista. Tämä on totta, mutta näiden vaikutus on pieni.

Tilastokeskuksen blogin ajankohdan jälkeen LUKE ei ole täsmentänyt viljasadon määrää – uusi satoarvio tulee marraskuun loppupuolella –  mutta hinnat ovat nousseet tuosta ajankohdasta viidestä kymmeneen prosenttiin. Tämän vuoden viljasadon arvo on noin 550 miljoonaa euroa, mikä on neljänneksi paras vuosina 2010-2018. Sadon määrä vuonna 2018 on LUKE:n arvion mukaan noin 21 prosenttia pienempi kuin vuonna 2017. Viljan tuottajahinnat ovat nousseet samaan aikaan 50 prosenttia.

Taulukko 1. Viljasadon määrä ja kokonaisarvo vuosina 2010-2018

Vuosi

Sadon määrä mrd kg

Sadon arvo, milj. e

2010

2943

469
2011

3611

608

2012

3605

724

2013

3996

616

2014

4157

509

2015

3648

526

2016

3527

435

2017

3390

469

2018*

2669

520

2018**

2669

552

* Laskettu syyskuun hinnoin
** Laskettu lokakuun hinnoin

Ilkka Lehtinen

POISTETAAN YRITYSVERO – JA LOPETETAAN YRITYSTUET

Valtiot kilpailevat yrityksistä. Yksi keino on yritysten verotus.

Toki muutkin asiat vaikuttavat. Suomalaiset uskottelevat itselleen ja monet kansainväliset vertailutkin osoittavat, että maatamme pidetään lähes yritystoiminnan paratiisina. Silloin ei ole kyse hyvinvointivaltion ankarasta verotuksesta vaan korruption vähäisyydestä, byrokratiaesteiden mataluudesta, väestön koulutuksesta ja osaamisesta, yhteiskunnallisesta vakaudesta tai jopa ilmaston viileydestä ja peruskallion vakaudesta kuten energiaintensiivisiä datakeskuksia houkutellessa on esitetty.

Yritysverotuksessakin Suomi lie kansainvälisesti varsin kilpailukykyinen. Silti elinkeinoelämän ja yrittäjien järjestöt valittavat, ja kansainvälisten jättien pääkonttoreita on Suomeen hakeutunut vain pieni osa siitä, mitä yksin Tukholma on onnistunut houkuttelemaan.

Otetaanpa ajatuskoe: poistetaan yritysvero kokonaan, säädetään se nollaan!

Kyse ei ole paljosta. Viime vuonna Suomi verotti 43 miljardilla eurolla. Suurin tuloerä oli arvonlisävero , 18,5 miljardia ja toiseksi suurin 9,1 miljardin ansio- ja pääomavero. Yhteisöverolla kerättiin 4,2 miljardia euroa. Valmisteveroilla  saatiin 7 miljardia ja muista veroista tuli 3,2 miljardia euroa.

Toki nuo muutamatkin miljardit ovat iso kasa rahaa, mutta yritysten kaikki verothan siirtyvät lähes säännönmukaisesti loppuasiakkaiden maksettaviksi. Palkanansaitsijalla ei ole mitään mahdollisuutta veron välttämiseen. Vain hyvin suurituloiset pystyvät verosuunnitteluun, kun taas vähävaraiset, pienituloiset ja syrjäytyneet elävät tulonsiirroilla.

Henkilöverot ovat Suomessa raskaita, ja hirveä verokiila, yrityksen työkustannuksen ja palkansaajan käteen saaman rahan erotus, estää tehokkaasti työllistämistä. Näin ollen yritysveron poisto tulisi rahoittaa valtion menojen vähennyksellä, ja siihen on ratkaisu: poistetaan yritystuet!

Kokemuksesta tiedämme tämän olevan käytännössä erittäin vaikeata. Sitähän yritettiin, eikä edes eduskunnasta luopuvien konkarikansanedustajien kantti riittänyt tehokkaaseen puuttumiseen suomalaisen elinkeinopolitiikan pyhään lehmään.

Mauri Pekkarisen johtaman parlamentaarisen työryhmän tulos oli pannukakku. Yritystukiviidakko jäi käytännössä ennalleen. Näin siitä huolimatta, että taloustiede tietää etenkin säilyttävät yritystuet yhteiskunnan kannalta kalliiksi, jopa tuhoisiksi. TEM:n selvityksen mukaan uudistavia yritystukia on vain n. kymmenen prosenttia koko potista.

Tuottoisimpia yhteiskunnallisia investointeja ovat koulutus, ennaltaehkäisevä terveydenhuolto, infrainvestoinnit. Yritystuet ovat listan alapäässä, jopa negatiivisia vaikutukseltaan.

Laskentatavasta riippuen vuonna 2017 meni yritystukiin 8-9 miljardia euroa
(Yle 31.1.2018). Yritystukien poisto riittäisi siis helposti kattamaan kokonaan yritysveron poiston. EK:n, SY:n, SAK:n ja MTK:n lobbaus onnistui jälleen: yritystukiin ei kosketa.

Järjestöjen kannan ymmärtää vaikka sitä on kansalaisen kannalta vaikea hyväksyä. Toki valtionavustusten poistaminen pakottaisi yrityksiä uudistumaan. Ruotsin-laivat, paljon energiaa kuluttavat teollisuudet, maatalous joutuisat tosissaan miettimään, miten tehostua, uudistua, tavoittaa asiakkaitaan, löytää sijansa maailmankylän avoimessa kilpailussa.

Voi olla, että Suomen suurimmista vientialoista, sellusta ja polttoaineista, paino alkaisi siirtyä tietotyöhön ja koulutusta korostaviin aloihin. Tämä tuskin olisi Suomen tulevaisuuden kannalta onnetonta.

Surkeammalta vaikuttaa Suomen vihreän kullan, metsien, kasvava kulutus biopolttoaineen valmistukseen, kiinalaisten voimin, Suomen valtion tuella. Kemiin kannattamattomalla teknologialla pyrkivälle Kaidille on luvattu sekä mittava investointituki että jatkuva, tuotannon suhteessa paisuva verotuki. Mahtoi kiinalaisia naurattaa, kun löysivät Euroopan Kongon, Suomen runsaine metsävaroineen. Esteeksi näyttää nyt tosin tulleen kiinalaisen emoyhtiön häätöuhka pörssistä, kun tilintarkastus ei ole mennyt läpi.

Voi vain toivoa, että ensi kevään vaaleissa eduskunta uusiutuisi voimakkaasti, nousisi poliitikkoja, jotka uskaltaisivat leikata tämän yhteiskunnan syövän. Painostus ja meteli olisi murskaava, mutta jos porkkana olisi yritysveron lopettaminen, voisi vastikkeeksi jopa vaatia yrittäjäjärjestöjen vaikerruksen lopetusta.

Palkansaajien ei silti tarvitse yrityksiä kadehtia. Kaikki henkilöstön tuloverot sivukuluineen ovat yritysten kustannuksissa. Raha ei edes käy mattimeikäläisen tilillä.

MATTI SAARINEN

TODELLISUUS TARUAKIN IHMEELLISEMPI

PERUSTEELLINEN SELVITYS VAKOILIJA VON HELLENSINSISTÄ VIE LÄPI SUOMEN KOHTALONVUOSIEN

Seppo Konttinen – Kari Vitie
Kuolemaantuomittu – vakoilija von Hellensin kohtalo
Otava 2018

Maximilian von Hellens (1889-1967) oli tsaarin sota-akatemiasta valmistunut upseeri. Hänestä tuli Suomen armeijan ainoa sotaväen rikoslain perusteella sotapetoksesta kuolemaan tuomittu upseeri.

Pitkäaikaisen taloustoimittajataustan omaavat Seppo Konttinen ja Kari Vitie ovat uutterasti penkoneet kaiken tästä jännittävän uran kokeneesta vakoilijasta, maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajasta. Vitiellä on kokemusta myös sotilasasiamiehen, diplomaatin ja asekaupan tehtävistä.

Perusteellinen työ nimien ja päivämäärien vilinässään ei vähennä teoksen jännittävyyttä. Moni agenttiromaani jää tätä tietokirjaa valjummaksi. von Hellensistä kehittyi Suomen vaihtelevissa kohtaloissa tiedustelija, salaisten tietojen vaihtaja ja verkottuja pienen mutta kansainvälispoliittisesti kiinnostavan Suomen pääkaupungin vakoilijayhteisössä.

Tavallaan von Hellens oli johdonmukainen: hänen suuntauksensa oli aina länsivallat, Britannia ja USA. Tietoja kulki Saksan armeijan vahvuuksista, ryhmityksistä ja huollosta itärintamalla Kaivopuiston länsilähetystöjen kautta etenkin Yhdysvaltain sotilasjohtoon, josta ne saman tien menivät kanssasotija neuvostoarmeijalle.

von Hellens jäi kiinni jatkosodan aikana, ja ilmeisesti saksalaisten painostuksesta sotaylioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pienen maan tuomioistuimella ei ole valinnanvaraa, kun vahva aseveli vaatii. Tuomio tuli nopeasti, kaikkia taustoja ei tutkittu ja päätös oli ankarin mahdollinen.

”Nokalla” vietettyjen ahdistavien vankeuskuukausien aikana tuli välirauha ja valvontakomissio otti Suomessa asiat hoitoonsa. Taas tuli suurvalta peliin. Yhdysvaltain ulkoministeri  Cordell Hullin kirje tasavallan presidentti Risto Rytille johti von Hellensin armahdukseen. Kun Ryti kysyi asiainhoitaja McClintockilta, parantaako armahdus Suomen ja Yhdysvaltain suhteita, vastaus oli kylmäävä: ”Sitä en voi taata, mutta teloitus varmuudella huonontaisi niitä.”

von Hellens pelastui ja aloitti uudet toimet. Moni takki kääntyi, ja neuvostoystävyys kuten myös neuvostovihamielisyys tulivat sodasta selvinneen pienen tasavallan avainsanoiksi, joilla päättäjiä nostettiin ja kaadettiin. Kotikommunistimme kuten myös Urho Kekkosen ageeraus sodanjälkeisessä Suomessa läksytetään kirjassa perusteellisesti.

Samalla kuitenkin avautuu von Hellensin linkkimiehen roolista selviä viittauksia siihen, miten kanavia länteen pidettiin auki, korkeimmillakin tahoilla. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa Suomella oli tarkat paikat, ja von Hellensin kaltaisten puuhien paljastuminen olisi ollut ja ajoittain olikin äärimmäisen kiusallista.

Suomessa on tutkittu paljon suhdettamme Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen natsikollaboraattoreita ja oikeistotahoja jahdattiin systemaattisesti, armeijaa ja valtiollinen poliisi puhdistettiin. Sen sijaan yllättävätkin nimet salaisissa länsiyhteyksissä ovat pysyneet Britannian ja Yhdysvaltain arkistojen kätköissä, joista niitä ei saada.

Suomessa valtio omistaa edelleenkin yrityksiä. Syyt ja perustelut ovat moninaisia. Yksi syy selviää kirjasta. Valtion omistama Suomen matkatoimisto oli varsinainen vakoilijapesä, josta löytyi von Hellensillekin sodan jälkeen työpaikka. Tuohon aikaan harvinainen ulkomaanmatkailu oli matkatoimistovirkailijoille luontevaa.

Kirjan epilogi on von Hellensin testamentti vaimolleen ja neljälle lapselleen, synkeä yksinpuhelu, värikkään ja rankan elämän kuvaus, ”huonon isän” anteeksipyyntö. Jälkeenjääneestä omaisuudesta on vain lyhyt maininta: puhelinosake – ja kirjoituspöydän salalokeroon piilotettu Sveitsin salaisen pankkitilin numerokoodi.

Konttinen ja Vitie sijoittavat von Hellensin elämän etenemisen aikansa mullistuksiin, ja olojen kuvaukset ovat erinomaisen kiintoisaa luettavaa. On kuin olisi menty päähenkilön sisään kokemaan noita kiihkeitä vuosikymmeniä vaihtelevine suuntauksineen.

Välillä poiketaan jo varsin etäälle päähenkilöstä, kun kerrotaan ajan muistakin ilmiöistä ja henkilöistä. Tämä kaikki auttaa kuitenkin lukijaa ymmärtämään taustoja ja jopa vakoiluyhteisön motiiveja. Kirjoittajat hakevat paikoin liiankin uteliaasti psykologisia vaikuttimia, aina ankarasta isästä lähtien. Monia kysymyksiä jää vieläkin vastaamatta, mutta jännittävän lisävalaisun kirja tuo Suomen ankarimpien vuosien historiaan.

Asiavirheitä en pysty löytämään. Aatelismiehen erisnimen von-osan kirjoittaisin kuitenkin jopa virkkeen alussa pienellä v:llä, en isolla kuten uutuusteos johdonmukaisesti tekee.

MATTI SAARINEN

ÖKYELÄKELÄISTEN KULTAPOSSUKERHO PORSKUTTAA

Mitä yhteistä on Nesteen toimitusjohtaja Matti Lievosella, Finnairin Pekka Vauramolla, Elisan Veli-Matti Mattialla, Metson Matti Kähkösellä, Varman Risto Murrolla ja Ilmarisen Jouko Pölösellä. Eläkeherrat pääsevät nauttimaan kymmenien tuhansien lisäeläkettä normaalin työeläkkeen päälle siirtyessään reserviin työelämästä. Kaiken lisäksi he maksavat lisäeläkkeistään vähemmän veroja verosuunnittelun (lue veronkierron) avulla kuin 1600 euron keskieläkkeellä kitkutteleva suomalainen. Monet kultapossukerhon jäsenistä pääsevät eläkkeelle jo kuusikymppisenä, kun samaan aikaan tavallisen kansalaisen eläkkeelle lähtö karkaa vuosi vuodelta yhä kauemmaksi tuntemattomaan tulevaisuuteen yhä pienemmällä eläkkeellä.

Tämän eläkeläiskerhon eliitti makaa Portugalin auringossa maksamatta lisäeläkkeistään veroa euron euroa. Porukan kahden kärki koostuu Keskon entisestä pääjohtajasta Matti Halmesmäestä ja Rautaruukin toimitusjohtajasta Sakari Tammisesta. He ehtivät nostaa lisäeläkkeensä verottomana, koska verosopimuksen purku Portugalin kanssa siirtyy ainakin ensi vuoteen.

Sipilän hallitus on päättänyt jo vuonna 2016, että lisäeläkkeistä luovutaan valtion yhtiöissä. Periaatepäätös ei ole kuitenkaan estänyt myöntämästä lisäeläkettä Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramolle. Valtio omistaa lentoyhtiöstä yli puolet, joten Sipilän hallitus olisi voinut torpata edun myöntämisen. Viimeksi tiedotusvälineet ovat kertoneet, että Nesteen Matti Lievoselle toimitusjohtajalle maksetaan 40 000 euroa kuukaudessa eläkettä. Mahtieläkkeestä päätti yhtiön hallitus.

Kultapossukerhon kirjoittamattomissa sisäpiirisäännöissä toimitaan niin, että kerholaiset jakavat toinen toisilleen lisäeläkkeitä ”sulle-mulle” periaatteella suuryhtiöiden hallituksissa. Miksi tähän korruptiolta maistuvaan käytäntöön ei tule loppua? Valtion kanta omistajana on ollut jo vuodesta 2012, ettei lisäeläkkeitä käytetä palkitsemiseen, koska järjestelmä pitää sisällään verojen välttelyn. Jos eläkeherra pääministerin tavoin sijoittaa lisäeläkkeensä vakuutuskuoreen ja samalla lykkää veronmaksuaan ja pienentäen näin veron määrää. Lisäeläke on näin käytännössä siirrettyä palkkaa. Järjestelmän maksavat muut veronmaksajat.

Tätä porsaanreikää pystyvät käyttämään hyväkseen työeläkeyhtiön Varman toimitusjohtaja Risto Murto ja Ilmarisen Jouko Pölönen. Johtajien vuosiansiot pyörivät puolen miljoonan ja miljoonan välillä. Jakamalla lisäeläketulot useammalle vuodelle, niin verotus pienenee. Yhtiöiden ottamat lisäeläkkeet johtajilleen eivät ole varsinaisia yksilöllisiä lisäeläkevakuutuksia vaan ryhmäeläkevakuutuksia. Tästä vakuutuksesta ei veroteta edunsaajaa ansiotuloperusteella, vaan veroja maksetaan vain saadusta lisäeläkkeestä. Näin on linjannut korkein hallinto-oikeus, sen vahvistetun tulkinnan mukaan ryhmään riittää kaksi henkilöä. Mistä varoista työeläkeyhtiöiden johdon lisäeläkkeet maksetaan?

Kun lakisääteiden eläkejärjestelmämme ei näytä takaavan riittävää eläketurvaa edes maan hyvätuloisimmille ihmisille, niin miten nyt ja tulevaisuudessa järjestelmä takaisi riittävän toimeentulon pieneläkeläisille. Sipilän hallituksen vastaus kysymykseen on, otetaan köyhiltä eläkeläisiltä. Vuoden 2016 kansaneläkeindeksin jäädyttäminen ja leikkaaminen vaikuttivat dramaattisesti siihen sidottujen etuuksien reaaliseen tasoon. Eläkeläisten kannalta merkittäviä KEL-indeksiin sidottuja etuuksia ovat kansaneläke, takuueläke, hoitotuki. rintamalisä ja perhe-eläke.

Lisäksi eläkkeensaajan asumistuki lakkautettiin ja siirrettiin yleisen asumistuen piiriin. Tällä leikkauksella heikennettiin kaikkein köyhimpien eläkeläisten toimeentuloa. Mutta ei Sipilän hallitus ole tyytynyt vain köyhien eläkeläisten kurjistamiseen, myös työeläkeindeksin korotusten leikkaaminen on kohdistunut keskiverto eläkeläiseen. Kelan laskelmien mukaan normaali indeksikorotus vuodesta 2015 vuoteen 2019 olisi 5,3 prosenttia, mutta nyt leikattuna vain se olisi vain 1,5 prosenttia. Tämän vuoden alusta työeläkeindeksiä korotettiin vain 0,55 prosenttia.

Samaan aikaan maan hallitus ei ole ollut halukas leikkaamaan ökyeläkkeitä esimerkiksi eläkekatolla tai kiristämällä suureläkkeen saajien verotusta. Kultapossukerhon verosuunniteluunkaan ei ole haluttu puuttua.  Näin toimii hyvä veli-verkko ja voi hyvin.

Seppo Konttinen

SÄHKÖN SIIRTOHINNOITTELUN VÄÄRYYDET – Osa 1.

Paavo Väyrynen kyseli aikoinaan julkisesti, voiko ”v-tukseen” kuolla? Kun seuraa kansalaiskeskustelua sähkön hinnasta netissä ja toreilla, voisi päätellä yleisen joukkokuolemisen olevan lähellä. Eikä syyttä, koska varsinkin sähkönsiirron hinta nousee vuodesta toiseen tolkuttomasti.

Sähkönsiirron jatkuvia hinnannousuja on päivitelty ja kritisoitu siitä lähtien, kuun kokoomuslaisen pääministerin Jyrki Kataisen hallitus päätti myydä kaikkien suomalaisten omistaman Fortumin sähkönsiirtoliiketoiminnan joulukuussa 2013 yksityiselle nykyisin Caruna- nimeä kantavalle yhtiölle. Silloisen hallituksen ministeri vihreiden Pekka Haavisto on jälkeenpäin selittänyt, että tapauksessa tehtiin virhearvio. Tämän munauksen maksavat nyt sähkönkuluttajat, jotka joutuivat   tämän kyseisen kaupan maksumieheksi ja samalla myös  koko kaikkialle levinneen sähkönsiirtotaudin hoitajiksi. Vihreä ministeri vakuutti, etteivät sähkönsiirron nousevat hinnat olleet päättäjien tiedossa. Ja puhui muunneltua totuutta.

Kuluttajan sähkölaskun suuruus riippuu kolmesta suureesta: sähkön siirtomaksusta, kulutetun sähköenergian hinnasta ja verosta. Veroihin ei voi vaikuttaa kuin äänestämällä oikeata puoluetta eduskuntavaaleissa. Omaan sähkölaskun energian hintaan voi vaikuttaa vain vähän, pienentämällä omaa sähköenergian käyttöä.

Sähkön siirtohintaa ei voi kilpailuttaa. Kuluttajille tuottaa ylittämättömiä vaikeuksia ymmärtää, miksi sähkön siirto voi maksaa enemmän kuin itse sähkön kulutus. Pahimmillaan tai parhaimmillaan voi käydä niin, että vaikka sähköt ovat katkaistu mökiltä talveen ajaksi, niin sähkönsiirrosta voi joutua maksamaan kymmeniä euroja. Katkaistun mökkisähkön siirto riippuu siitä, minkä sähkönsiirtoyhtiön alueella lomapaikka sijaitsee. Korkeimmat hinnat ovat perinteisesti olleet suurilla maaseudun sähköyhtiöillä, erot taajamien sähkön siirtohintoihin voivat olla jopa kaksinkertaiset samoin kuin siirtohintojen korotukset. Ja yhtiöiden voitot miljoonissa.

Jälleen heinäkuussa Caruna nostaa sähkönsiirron hintaa noin kuudella ja puolella prosentilla. Vuonna 2016 yhtiö yritti korotta siirtolaskua 27 prosentilla, vaan siirtomaksua kohtuullistettiin ja nyt sähkön siirron hinta voi lain mukaan korottaa vain 15 prosenttia vuodessa. Maan hallituksen mukaan sähkönyhtiöiden siirtohinnoittelu voi siis olla kohtuullista, kun siirtohinnat nousevat vuodesta toiseen 15 prosenteilla. Sähkömarkkinoiden vapauttamisen uskottiin pienentävän kuluttajien sähkönlaskua, mutta toisin kävi.

Nyt työ- ja elinkeinoministeriö on asettanut professori Jarmo Partasen selvittämään, mikä sähkön siirtohinnoittelussa oikein mättää. Kun hallitus ei itse halua puuttua polttavaan asiaan, se hautaa maan tavan mukaan ikävät asiat selvitysmiehen raportteihin. Sähkölaskun maksajia yritetään hämätä tällaisella keinotekoisella aktiivisuuden osoituksella, koska eduskuntavaalit ovat tulossa.

Koko käsittämätön sähkön siirtohinnoittelusoppa lähti liikkeelle, kun kokoomuslaisen Jyrki Kataisen hallitus päätti lisätä sähkömarkkinoille kilpailua myymällä  valtion omaisuutta yksityiselle ulkomaiselle yhtiölle. Carunan tapaus on vain yksi tapaus katkeamattomassa eriväristen hallitusten tekemien munauksien sarjassa, johon kuuluvat Digita, Sonera, Kemira GrowHow ja nyt Kojamo.

Miten Caruna junailtiin kabineteissa ulkomaiseen omistukseen, on toisen uskomattoman tarinan aihe? Sen keskiössä on kysymys, miten ulkomaalaisten yhtiöiden kannattaa ostaa jatkuvasti sellaista erittäin voitollista toimintaa, jota suomalaisten ei kannata omistajaa. Ja miksi tällainen järjetön toiminta sallitaan?

Seppo Konttinen

Page 1 of 3

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén