Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kirjoittajalta Ilkka (Page 1 of 2)

TODELLISUUS TARUAKIN IHMEELLISEMPI

PERUSTEELLINEN SELVITYS VAKOILIJA VON HELLENSINSISTÄ VIE LÄPI SUOMEN KOHTALONVUOSIEN

Seppo Konttinen – Kari Vitie
Kuolemaantuomittu – vakoilija von Hellensin kohtalo
Otava 2018

Maximilian von Hellens (1889-1967) oli tsaarin sota-akatemiasta valmistunut upseeri. Hänestä tuli Suomen armeijan ainoa sotaväen rikoslain perusteella sotapetoksesta kuolemaan tuomittu upseeri.

Pitkäaikaisen taloustoimittajataustan omaavat Seppo Konttinen ja Kari Vitie ovat uutterasti penkoneet kaiken tästä jännittävän uran kokeneesta vakoilijasta, maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajasta. Vitiellä on kokemusta myös sotilasasiamiehen, diplomaatin ja asekaupan tehtävistä.

Perusteellinen työ nimien ja päivämäärien vilinässään ei vähennä teoksen jännittävyyttä. Moni agenttiromaani jää tätä tietokirjaa valjummaksi. von Hellensistä kehittyi Suomen vaihtelevissa kohtaloissa tiedustelija, salaisten tietojen vaihtaja ja verkottuja pienen mutta kansainvälispoliittisesti kiinnostavan Suomen pääkaupungin vakoilijayhteisössä.

Tavallaan von Hellens oli johdonmukainen: hänen suuntauksensa oli aina länsivallat, Britannia ja USA. Tietoja kulki Saksan armeijan vahvuuksista, ryhmityksistä ja huollosta itärintamalla Kaivopuiston länsilähetystöjen kautta etenkin Yhdysvaltain sotilasjohtoon, josta ne saman tien menivät kanssasotija neuvostoarmeijalle.

von Hellens jäi kiinni jatkosodan aikana, ja ilmeisesti saksalaisten painostuksesta sotaylioikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Pienen maan tuomioistuimella ei ole valinnanvaraa, kun vahva aseveli vaatii. Tuomio tuli nopeasti, kaikkia taustoja ei tutkittu ja päätös oli ankarin mahdollinen.

”Nokalla” vietettyjen ahdistavien vankeuskuukausien aikana tuli välirauha ja valvontakomissio otti Suomessa asiat hoitoonsa. Taas tuli suurvalta peliin. Yhdysvaltain ulkoministeri  Cordell Hullin kirje tasavallan presidentti Risto Rytille johti von Hellensin armahdukseen. Kun Ryti kysyi asiainhoitaja McClintockilta, parantaako armahdus Suomen ja Yhdysvaltain suhteita, vastaus oli kylmäävä: ”Sitä en voi taata, mutta teloitus varmuudella huonontaisi niitä.”

von Hellens pelastui ja aloitti uudet toimet. Moni takki kääntyi, ja neuvostoystävyys kuten myös neuvostovihamielisyys tulivat sodasta selvinneen pienen tasavallan avainsanoiksi, joilla päättäjiä nostettiin ja kaadettiin. Kotikommunistimme kuten myös Urho Kekkosen ageeraus sodanjälkeisessä Suomessa läksytetään kirjassa perusteellisesti.

Samalla kuitenkin avautuu von Hellensin linkkimiehen roolista selviä viittauksia siihen, miten kanavia länteen pidettiin auki, korkeimmillakin tahoilla. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa Suomella oli tarkat paikat, ja von Hellensin kaltaisten puuhien paljastuminen olisi ollut ja ajoittain olikin äärimmäisen kiusallista.

Suomessa on tutkittu paljon suhdettamme Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen natsikollaboraattoreita ja oikeistotahoja jahdattiin systemaattisesti, armeijaa ja valtiollinen poliisi puhdistettiin. Sen sijaan yllättävätkin nimet salaisissa länsiyhteyksissä ovat pysyneet Britannian ja Yhdysvaltain arkistojen kätköissä, joista niitä ei saada.

Suomessa valtio omistaa edelleenkin yrityksiä. Syyt ja perustelut ovat moninaisia. Yksi syy selviää kirjasta. Valtion omistama Suomen matkatoimisto oli varsinainen vakoilijapesä, josta löytyi von Hellensillekin sodan jälkeen työpaikka. Tuohon aikaan harvinainen ulkomaanmatkailu oli matkatoimistovirkailijoille luontevaa.

Kirjan epilogi on von Hellensin testamentti vaimolleen ja neljälle lapselleen, synkeä yksinpuhelu, värikkään ja rankan elämän kuvaus, ”huonon isän” anteeksipyyntö. Jälkeenjääneestä omaisuudesta on vain lyhyt maininta: puhelinosake – ja kirjoituspöydän salalokeroon piilotettu Sveitsin salaisen pankkitilin numerokoodi.

Konttinen ja Vitie sijoittavat von Hellensin elämän etenemisen aikansa mullistuksiin, ja olojen kuvaukset ovat erinomaisen kiintoisaa luettavaa. On kuin olisi menty päähenkilön sisään kokemaan noita kiihkeitä vuosikymmeniä vaihtelevine suuntauksineen.

Välillä poiketaan jo varsin etäälle päähenkilöstä, kun kerrotaan ajan muistakin ilmiöistä ja henkilöistä. Tämä kaikki auttaa kuitenkin lukijaa ymmärtämään taustoja ja jopa vakoiluyhteisön motiiveja. Kirjoittajat hakevat paikoin liiankin uteliaasti psykologisia vaikuttimia, aina ankarasta isästä lähtien. Monia kysymyksiä jää vieläkin vastaamatta, mutta jännittävän lisävalaisun kirja tuo Suomen ankarimpien vuosien historiaan.

Asiavirheitä en pysty löytämään. Aatelismiehen erisnimen von-osan kirjoittaisin kuitenkin jopa virkkeen alussa pienellä v:llä, en isolla kuten uutuusteos johdonmukaisesti tekee.

MATTI SAARINEN

ÖKYELÄKELÄISTEN KULTAPOSSUKERHO PORSKUTTAA

Mitä yhteistä on Nesteen toimitusjohtaja Matti Lievosella, Finnairin Pekka Vauramolla, Elisan Veli-Matti Mattialla, Metson Matti Kähkösellä, Varman Risto Murrolla ja Ilmarisen Jouko Pölösellä. Eläkeherrat pääsevät nauttimaan kymmenien tuhansien lisäeläkettä normaalin työeläkkeen päälle siirtyessään reserviin työelämästä. Kaiken lisäksi he maksavat lisäeläkkeistään vähemmän veroja verosuunnittelun (lue veronkierron) avulla kuin 1600 euron keskieläkkeellä kitkutteleva suomalainen. Monet kultapossukerhon jäsenistä pääsevät eläkkeelle jo kuusikymppisenä, kun samaan aikaan tavallisen kansalaisen eläkkeelle lähtö karkaa vuosi vuodelta yhä kauemmaksi tuntemattomaan tulevaisuuteen yhä pienemmällä eläkkeellä.

Tämän eläkeläiskerhon eliitti makaa Portugalin auringossa maksamatta lisäeläkkeistään veroa euron euroa. Porukan kahden kärki koostuu Keskon entisestä pääjohtajasta Matti Halmesmäestä ja Rautaruukin toimitusjohtajasta Sakari Tammisesta. He ehtivät nostaa lisäeläkkeensä verottomana, koska verosopimuksen purku Portugalin kanssa siirtyy ainakin ensi vuoteen.

Sipilän hallitus on päättänyt jo vuonna 2016, että lisäeläkkeistä luovutaan valtion yhtiöissä. Periaatepäätös ei ole kuitenkaan estänyt myöntämästä lisäeläkettä Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramolle. Valtio omistaa lentoyhtiöstä yli puolet, joten Sipilän hallitus olisi voinut torpata edun myöntämisen. Viimeksi tiedotusvälineet ovat kertoneet, että Nesteen Matti Lievoselle toimitusjohtajalle maksetaan 40 000 euroa kuukaudessa eläkettä. Mahtieläkkeestä päätti yhtiön hallitus.

Kultapossukerhon kirjoittamattomissa sisäpiirisäännöissä toimitaan niin, että kerholaiset jakavat toinen toisilleen lisäeläkkeitä ”sulle-mulle” periaatteella suuryhtiöiden hallituksissa. Miksi tähän korruptiolta maistuvaan käytäntöön ei tule loppua? Valtion kanta omistajana on ollut jo vuodesta 2012, ettei lisäeläkkeitä käytetä palkitsemiseen, koska järjestelmä pitää sisällään verojen välttelyn. Jos eläkeherra pääministerin tavoin sijoittaa lisäeläkkeensä vakuutuskuoreen ja samalla lykkää veronmaksuaan ja pienentäen näin veron määrää. Lisäeläke on näin käytännössä siirrettyä palkkaa. Järjestelmän maksavat muut veronmaksajat.

Tätä porsaanreikää pystyvät käyttämään hyväkseen työeläkeyhtiön Varman toimitusjohtaja Risto Murto ja Ilmarisen Jouko Pölönen. Johtajien vuosiansiot pyörivät puolen miljoonan ja miljoonan välillä. Jakamalla lisäeläketulot useammalle vuodelle, niin verotus pienenee. Yhtiöiden ottamat lisäeläkkeet johtajilleen eivät ole varsinaisia yksilöllisiä lisäeläkevakuutuksia vaan ryhmäeläkevakuutuksia. Tästä vakuutuksesta ei veroteta edunsaajaa ansiotuloperusteella, vaan veroja maksetaan vain saadusta lisäeläkkeestä. Näin on linjannut korkein hallinto-oikeus, sen vahvistetun tulkinnan mukaan ryhmään riittää kaksi henkilöä. Mistä varoista työeläkeyhtiöiden johdon lisäeläkkeet maksetaan?

Kun lakisääteiden eläkejärjestelmämme ei näytä takaavan riittävää eläketurvaa edes maan hyvätuloisimmille ihmisille, niin miten nyt ja tulevaisuudessa järjestelmä takaisi riittävän toimeentulon pieneläkeläisille. Sipilän hallituksen vastaus kysymykseen on, otetaan köyhiltä eläkeläisiltä. Vuoden 2016 kansaneläkeindeksin jäädyttäminen ja leikkaaminen vaikuttivat dramaattisesti siihen sidottujen etuuksien reaaliseen tasoon. Eläkeläisten kannalta merkittäviä KEL-indeksiin sidottuja etuuksia ovat kansaneläke, takuueläke, hoitotuki. rintamalisä ja perhe-eläke.

Lisäksi eläkkeensaajan asumistuki lakkautettiin ja siirrettiin yleisen asumistuen piiriin. Tällä leikkauksella heikennettiin kaikkein köyhimpien eläkeläisten toimeentuloa. Mutta ei Sipilän hallitus ole tyytynyt vain köyhien eläkeläisten kurjistamiseen, myös työeläkeindeksin korotusten leikkaaminen on kohdistunut keskiverto eläkeläiseen. Kelan laskelmien mukaan normaali indeksikorotus vuodesta 2015 vuoteen 2019 olisi 5,3 prosenttia, mutta nyt leikattuna vain se olisi vain 1,5 prosenttia. Tämän vuoden alusta työeläkeindeksiä korotettiin vain 0,55 prosenttia.

Samaan aikaan maan hallitus ei ole ollut halukas leikkaamaan ökyeläkkeitä esimerkiksi eläkekatolla tai kiristämällä suureläkkeen saajien verotusta. Kultapossukerhon verosuunniteluunkaan ei ole haluttu puuttua.  Näin toimii hyvä veli-verkko ja voi hyvin.

Seppo Konttinen

SÄHKÖN SIIRTOHINNOITTELUN VÄÄRYYDET – Osa 1.

Paavo Väyrynen kyseli aikoinaan julkisesti, voiko ”v-tukseen” kuolla? Kun seuraa kansalaiskeskustelua sähkön hinnasta netissä ja toreilla, voisi päätellä yleisen joukkokuolemisen olevan lähellä. Eikä syyttä, koska varsinkin sähkönsiirron hinta nousee vuodesta toiseen tolkuttomasti.

Sähkönsiirron jatkuvia hinnannousuja on päivitelty ja kritisoitu siitä lähtien, kuun kokoomuslaisen pääministerin Jyrki Kataisen hallitus päätti myydä kaikkien suomalaisten omistaman Fortumin sähkönsiirtoliiketoiminnan joulukuussa 2013 yksityiselle nykyisin Caruna- nimeä kantavalle yhtiölle. Silloisen hallituksen ministeri vihreiden Pekka Haavisto on jälkeenpäin selittänyt, että tapauksessa tehtiin virhearvio. Tämän munauksen maksavat nyt sähkönkuluttajat, jotka joutuivat   tämän kyseisen kaupan maksumieheksi ja samalla myös  koko kaikkialle levinneen sähkönsiirtotaudin hoitajiksi. Vihreä ministeri vakuutti, etteivät sähkönsiirron nousevat hinnat olleet päättäjien tiedossa. Ja puhui muunneltua totuutta.

Kuluttajan sähkölaskun suuruus riippuu kolmesta suureesta: sähkön siirtomaksusta, kulutetun sähköenergian hinnasta ja verosta. Veroihin ei voi vaikuttaa kuin äänestämällä oikeata puoluetta eduskuntavaaleissa. Omaan sähkölaskun energian hintaan voi vaikuttaa vain vähän, pienentämällä omaa sähköenergian käyttöä.

Sähkön siirtohintaa ei voi kilpailuttaa. Kuluttajille tuottaa ylittämättömiä vaikeuksia ymmärtää, miksi sähkön siirto voi maksaa enemmän kuin itse sähkön kulutus. Pahimmillaan tai parhaimmillaan voi käydä niin, että vaikka sähköt ovat katkaistu mökiltä talveen ajaksi, niin sähkönsiirrosta voi joutua maksamaan kymmeniä euroja. Katkaistun mökkisähkön siirto riippuu siitä, minkä sähkönsiirtoyhtiön alueella lomapaikka sijaitsee. Korkeimmat hinnat ovat perinteisesti olleet suurilla maaseudun sähköyhtiöillä, erot taajamien sähkön siirtohintoihin voivat olla jopa kaksinkertaiset samoin kuin siirtohintojen korotukset. Ja yhtiöiden voitot miljoonissa.

Jälleen heinäkuussa Caruna nostaa sähkönsiirron hintaa noin kuudella ja puolella prosentilla. Vuonna 2016 yhtiö yritti korotta siirtolaskua 27 prosentilla, vaan siirtomaksua kohtuullistettiin ja nyt sähkön siirron hinta voi lain mukaan korottaa vain 15 prosenttia vuodessa. Maan hallituksen mukaan sähkönyhtiöiden siirtohinnoittelu voi siis olla kohtuullista, kun siirtohinnat nousevat vuodesta toiseen 15 prosenteilla. Sähkömarkkinoiden vapauttamisen uskottiin pienentävän kuluttajien sähkönlaskua, mutta toisin kävi.

Nyt työ- ja elinkeinoministeriö on asettanut professori Jarmo Partasen selvittämään, mikä sähkön siirtohinnoittelussa oikein mättää. Kun hallitus ei itse halua puuttua polttavaan asiaan, se hautaa maan tavan mukaan ikävät asiat selvitysmiehen raportteihin. Sähkölaskun maksajia yritetään hämätä tällaisella keinotekoisella aktiivisuuden osoituksella, koska eduskuntavaalit ovat tulossa.

Koko käsittämätön sähkön siirtohinnoittelusoppa lähti liikkeelle, kun kokoomuslaisen Jyrki Kataisen hallitus päätti lisätä sähkömarkkinoille kilpailua myymällä  valtion omaisuutta yksityiselle ulkomaiselle yhtiölle. Carunan tapaus on vain yksi tapaus katkeamattomassa eriväristen hallitusten tekemien munauksien sarjassa, johon kuuluvat Digita, Sonera, Kemira GrowHow ja nyt Kojamo.

Miten Caruna junailtiin kabineteissa ulkomaiseen omistukseen, on toisen uskomattoman tarinan aihe? Sen keskiössä on kysymys, miten ulkomaalaisten yhtiöiden kannattaa ostaa jatkuvasti sellaista erittäin voitollista toimintaa, jota suomalaisten ei kannata omistajaa. Ja miksi tällainen järjetön toiminta sallitaan?

Seppo Konttinen

LOHELLE RIITTÄÄ KYSYNTÄÄ

Sato Oy aikoi pörssiin reilut kymmenen vuotta sitten. Yritys kaatui viimeistään finanssikriisiin. Nyt Kojamo Oy (VVO-LUMO) aikoo vuorostaan pörssiin viiden miljardin omaisuudellaan. Pääosin Varman, Ilmarisen ja Ay-liikkeen omistama yritys aikoo laittaa lihoiksi pääosin valtion ja vuokralaisten maksamat asunnot. 

Rakennusliike HAKA perusti ammattiyhdistysliikkeen ja osuuskauppaliikkeen tukemana VVO:n vuonna 1969 rakennuttamaan työntekijöilleen edullisia vuokra-asuntoja. Kunnat – Helsinki mukaan lukien – tarjosivat edullisia tontteja ja Aravajärjestelmä antoi tarvittavat pääomat edullisella korolla. Tuolloin vielä VVO kuten SATOkin oli niin sanottu yleishyödyllinen yhteisö, mikä merkitsi verottomuutta yritykselle ja sen myöhemmin omistajilleen maksamille osingoille. Kaikki näytti hyvältä, ihmiset saivat kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ja työnantajat työntekijänsä. VVO rakensi esimerkiksi Helsingissä Elannon työntekijöille useita satoja vuokra-asuntoja. 

VVO on tehnyt viime vuosina kaikkensa, jotta sen huono maine unohtuisi ja tilalle tulisi mielikuva modernista ja dynaamisesta yrityksestä. Ensin tuli LUMO-kodit ja sitten konsernin nimeksi tuli KOJAMO eli suuri koiraslohi.

Pörssiin listautuminen alkoi tänään 4.6.2018 kello 10.00. Osakkeen hintahaitari on 8,5-10 euroa. Anti päättyy 16.6.2018. Listautumisessa kerätään 150 miljoonaa euroa uutta pääomaa. Listautumisen tiedotteessa korostetaan Kojamon brändiä ja sen mainetta ja korostetaan, että vuokria ei koroteta listautumisen takia. Muutenkin listautumisessa korostetaan pehmeitä arvoja ja kerrotaan myös mahdollisista riskeistä. Tässä yhteydessä mikään vanha omistajataho ei ole kertonut aikeistaan luopua osakkeistaan tai tehdä lisämerkintöjä. 

On hyvä, että Suomessa on vakavaraisia ja pitkään markkinoilla pysyviä institutionaalisia vuokra-asuntojen omistajia. Sato ja Kojamo omistavat yhdessä noin 62 000 vapaarahoitteista vuokra-asuntoa. Nämä kaksi yhtiötä yhdessä muiden ammattisijoittajien kanssa omistavat noin kolmanneksen kaikista vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista. Kaksi kolmasosaa kaikista vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista omistavat Matti ja Maija Meikäläiset. Kun kaikki näyttää näin hyvältä, mikä asiassa sitten mättää. 

Kyse on lähinnä siitä, että valta osa Kojamon asunnoista (lue VVO) on rakennettu Valtion rahoitustuella kuntien edullisille tonteille ja asuntojen pääoma on maksettu moneen kertaan vuokrissa. Riittää, kun katsoo, mikä on näiden yritysten oman pääoman tuotto. Lähes ilmaiseksi hankittu asuntokanta tuottaa todella hyvin nykyisillä vuokrilla. Ilmassa on Sammon ryöstön merkkejä. Tiedän, että kaikkia voimassa olevia lakeja on noudatettu, mutta selvästi hyvä veli verkosto on siirtämässä yleishyödyllisyyden varjolla hankittuja omaisuuksia alkuperäisestä kansan hyvästä muutaman hyväksi. KOJAMO:n tulisi mielestäni tässä vaiheessa palauttaa osa vanhoista pääomistaan valtiolle. Summa voitaisiin varmaan laskea tarkkaan, mutta eiköhän reilua olisi palauttaa valtiolle tai asuntorahastolle ainakin yksi miljardi 5 miljardin omaisuudesta korvauksena vanhoista pääoma- ja korkohyödyistä. 

Ilkka Lehtinen 

PS. Suosittelen lämmöllä Kojamon osakkeen ostamista, hyvä sijoitus.

VENÄJÄN HALVAT KAVERIT

Venäjällä on aina osattu lahjonnan voima. Jo 1700-luvun lopulla Tukholmassa Venäjän lähettiläs osasi maksaa hallituksen kokoustiedoista hyvät rahat. Tallinnassa Viron presidentti Konstantin Päts oli venäläisen pankin konsultti 1930-luvulla. Tämä työsuhde oli osaltaan vaikuttamassa Viron antautumiseen Neuvostoliiton painostuksessa vuonna 1939.

Päts oli mukana jo 1924 perustamassa neuvostoliittolais-virolaista kauppakamaria. Neuvostohallitus maksoi Pätsille venäläisvirolaisen öljy-yhtiön kautta vuosina 1924-34 salaisesti 4000 dollaria, joka vastasi Viron Berliini suurlähettilään vuosipalkkaa. Päts raportoi Viron poliittisesta tilanteesta Neuvostoliiton suurlähetystölle Tallinnassa. Pätsin yhteistyö Neuvostoliiton edustajien kanssa vaikutti osaltaan Viron hallituksen päätökseen suostua Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin ja sen jälkeen raakaan neuvostomiehitykseen.

Kreml sai Pätsin aika halvalla ja niin näyttää käyvän edelleenkin. Pienellä rahalla Kreml saa ystäviä ja vaikutusvaltaa. Suomessa on nyt kaksi entistä pääministeriä, jotka toimivat venäläisten yritysten konsultteina ja hallituksen jäseninä.

Viron ja Suomi ovat pieniä Venäjän naapurimaita mutta kavereita on Venäjä saanut myös suurvalloista. Jean-Marie Le Penin kaveruus maksoi toki kahdeksan miljoonaa euroa, mikä hoidettiin venäläisen pankin lainana Le Penin johtamalle Kansallinen rintama-puolueelle. Puolue tuomitsee nyt Venäjän vastaiset sanktiot ja toimii läheisessä yhteistyössä Venäjän Pariisin suurlähettilään kanssa. Le Penin mukaan Venäjän presidentti Putin puolustaa Euroopan sivilisaation kristillistä perintöä.

Mutta USA ei ollut sen vaikeampi hoitaa. Trump on harrastanut liiketoimia venäläisten yritysten kanssa jo vuosia. Lisäksi venäläinen yhtiö on rahoittanut it-yrityksiä, jotka auttoivat Trumpia voittamaan vaalit.

Ja onhan meillä ihan uusi suomalainen liikemies, joka on ollut mukana jääkiekkobisneksessä boikotissa olevien venäläisten liikemiesten kanssa. Kuka ja mikä näillekin venäläiselle liikemiehille on myöntänyt Suomen kansalaisuuden. Niin ja tietysti voidaan kysyä, että mikä Suoien hallitus on antanut Venäjän kansalaisille oikeuden ostaa kiinteistöjä Suomessa. Suomalainen kun ei voi ostaa mitään vastaavaa Venäjällä.

Eihän tässä nyt sinänsä ole mitään uutta Suomessa, joka on maailman korruptiolistan paremmassa kärjessä. Silti voi ihmetellä, että miten Kehittyvien maakuntien Suomi ry pystyi antamaan menestyksellistä vaalitukea 50:lle valitulle kansanedustajalle ja tämän kaiken hinta oli vain 400 000 euroa. Halvalla saa ystäviä ja vaikutusvaltaa Suomessa. Suuressa maailmassa pitää maksaa enemmän.

Kari Vitie

KOTIMAINEN KALA EI KELPAA KULUTTAJILLE

Suomi on tuhansien järvien maa, jonka maarajaa ympäröi laajat merialueet. Nämä vesialueet ovat pullollaan kaikenlasta kalaa: pientä ja suurta, valko- ja punalihaista, istutettua ja viljeltyä. Suurhauet, silakat, siiat, lohet, raudut ja kirjolohet eivät kuitenkaan ui kalakaupan tiskille.

Roskakaloiksi haukutuista suomuisista särjistä, piikikkäistä pienahvenista ja ruotoisista lahnoista ei suomalainen kotikokki osaa laittaa minkäänlaista kalaruokaa. Ei vaikka yksi maailman tunnetuimmista ruoka-annoksista Boullabaisse koostuu pikkukaloista ja yli sata vuotta sitten Venäjän keisarin ruokapöytään pyydystettiin Suomenlahdelta norssia. Vesistöjemme pikkukalojen vilja-aitat rökittävät kassikalat maussa ja terveellisyydessä.

Me syömme enemmän kalaa kuin koskaan yli 16 kiloa henkeä kohden vuodessa, josta lähes 80 prosenttia on tuontikalaa. Pääasiassa Norjasta kuskattua värjättyä, antibiooteilla kyllästettyä viikon vanhaa kassikalaa, jota on syötetty vehnällä, soijalla ja rypsiöljyllä.

Kaupalle norjalainen teollisuuskala on ikuinen erikoistarjous, jonka kalakaupan asiakas nielee ruotoineen halpuutensa takia. Vielä 1980-luvun alussa tärkein kauppakala oli silakka, jota syötiin yli 30 miljoona kiloa.  Nyt ammattikalastajien silkkasaalista yli puolet syötetään turkiseläinrehuksi vajaan kahdenkymmenen sentin kilohintaan.

Ennen paistetut silakat, erilaiset kalalaatikot ja savustetut suomukalat kuuluivat perheen arkiruokaan. Nyt tv:n kymmenissä kokkiohjelmissa opetetaan paistamaan fileoitua vuonomaan uivaa vihannesta ja kerrotaan miten ruodottomista kalapakasteista saadaan maustamalla mautonta. Näissä kaupan maksamissa mainosohjelmissa eivät edes kokeiksi itseään mainostavat keskusliikkeiden mannekiinit osaa perata tuoretta kalaa, taito joka kuului vielä muutama vuosi sitten kansalaisvelvollisuuksiin.

Jos emme osaa nauttia vesiemme villeistä ja puhtaista kaloista ruokapöydissämme, niin miten me kykenisimme kauppaamaan kalaherkkujamme maan rajojen ulkopuolelle.

Vuonna 2016 kalaviennin arvo oli 57 miljoonaa euroa, joka koostui kasvatetusta kirjolohesta, lohesta, pakastetusta silakasta ja kilohailista. Tärkeimmät vientimaat olivat Viro, Tanska, Valko-Venäjä ja Latvia.  Merkittävä osa vientikaloista ostettiin samoista maista takaisin pitemmälle jalostettuina säilykekalana. Kalastuspolitiikan järjettömyyttä kuvaa se, että jopa halpaa kalarehua riittää vientiin.

Kalan kokonaiskulutuksen kasvaessa on kalan tuonti lisääntynyt kiihtyvällä tahdilla ja vuonna 2016 tuonnin arvo kohosi jo noin 420 miljoonaan euroon eli noin kahdeksan kertaa vientiä suuremmaksi. Norjalaisen istutetun kassilohen lisäksi tuotiin esimerkiksi thaimaalaista tonnikalaa purkeissa ja fileinä, pakastettua eksoottista doradoa ja puna-ahventa lämpimistä vesistä. Samaan aikaa kalakauppa valittelee, ettei tuoretta suomalaista kalaa löydy myyntiin kovasta kysynnästä huolimatta. Kalakaupan tase on taloudellisesti pahasti miinuksella.

Kalatalouden ongelmia on yritetty vuosikausia ratkaista pyyntimiesten puheilla seminaareissa ja kokouksissa. Saamamiesten neuvoja pyyntivesiltä ei ole haluttu kuunnella, vaan rajoituksilla, etupiiriajattelulla ja politikoinnilla on onnistuttu sotkemaan vesistöjemme merkittävien luonnonvarojen hyödyntäminen.

Seppo Konttinen

USKALTAAKO SUOMEN KULTTUURIHALLINTO UUDISTUA?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ministeri Sanni Grahn-Laasosen aikana valtion kulttuuripanostusten uudistamishankkeen. Asia on tärkeä, sillä se koskee kattavasti kaikkea esittävää taidetta kuten teattereita, orkestereita, oopperaa, tanssia, sirkusta ja museoita.

Uudistuksen tarve on polttava. Nykyiset lait ovat vakavasti haitanneet taidekentän uudistumista ja estäneet uuden tulemista.

Laki nimittäin määrittää ne taidelaitokset, jotka saavat valtiolta rahaa ja määrää rahoituksen perusteeksi henkilötyövuosien määrän! Rahoitus suosii siis hallintoa, ei luovuutta, laatua, yleisön tavoittavuutta, kansainvälistä tunnustusta!

Laajan valmistelun jälkeen ministeriö julkaisi uuden mallin, jonka luokitukset sallisivat myös uusien, hyvien tulokkaiden saada valtion rahoitusta. Vakiintuneiden kulttilaitosten kuten kansallisoopperan lisäksi olisi kuuden ja kolmen vuoden sekä myös hankekohtaisia rahoituksia. Oli odotettavissa, että valtionapujensa pysyvyydestä huolehtivat taidelaitokset kuten kaupunginteatterit ja -orkesterit tai oikeammin niiden palkatut hallinnot tekivät parhaansa pitääkseen ikiaikaisen valtionapunsa.

Edelleenkin lakiluonnosten useimmiten toistuva sana on henkilötyövuosi. Kulttuuripoliittinen uudistusohjelma notkahtikin työllisyyspoliittiseksi ohjelmaksi. Silti uudistus vapauttaisi Suomen esittävän taiteen kenttää vanhan järjestelmän tukahduttavista kahleista.

Nyt kyse on siitä, uskaltaako nykyinen kulttuuriministeri, sinisten Sampo Terho uudistaa vai saako Kuntaliiton ja kumppanien vastustus hänet empimään. On selvää, että muutoksen vastustajat ovat aina äänekkäämpiä kuin uuden luojat. Aina on helpompi heittää kapuloita rattaisiin kuin edetä uusiin näkymiin.

Ministerillä on paljon muutakin allaan kuin kulttuuri – urheilu ja Eurooppa sekä tietysti uusi puolue. Riittääkö uudistamisen halu ja voima?

Uudistus on välttämätön. Nostan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin, jonka tunnen hyvin. Suhteellisen nuorena orkesterina, tosin jo 20 vuotta toimineena, se ei kuulu nykyisen lain määrittämiin. Orkesteri on kivunnut kunnianhimoisin ponnistuksen genrensä huipulle, mistä todistavat sen jatkuvasti saamat kutsut barokin suurmaihin vaativimpien yleisöjen eteen.

Orkesteri tuotti juuri oopperahelmen Musiikkitaloon. Kadonneeksi luullun Kustaa Vaasa -barokkioopperan näkivät Helsingissä ensimmäiset ihmiset 200 vuoteen.

Mozartin aikalaisen ja tasavertaisen kilpailijan Leopold Koželuchin partituurin kaivoi barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen Prahan kirjaston kätköistä. Hieno ja kekseliäästi toteutettu oopperaesitys sai yleisöltä ja kriitikoilta Suomessa ja kansainvälisesti varauksettoman kiitoksen.

Yhteiskunnan rahoitus tälle Suomen musiikkielämän rikastajalle ja kansainväliselle tähdelle on runsaat neljä euroa myytyä lippua kohden. Kansallisoopperan jokaista pääsylippua tuetaan verovaroin 230 eurolla, Helsingin kaupunginorkesteria 200 eurolla per lippu.

Helsingin barokkiorkesteri on Suomen klassisen musiikin konserteista omarahoitteisin: Lähes 90 prosenttia rahastaan se kerää konserttilipuista, levyistä, kiertueista sekä kulttuuria ymmärtäviltä säätiöiltä, jotka totisesti eivät käytä henkilötyövuotta perusteena vaan osaavat arvioida laatua. Monilla muilla prosenttiluku on päinvastoin.

Tämä on vain yksi esimerkki nykyjärjestelmän vinoudesta ja uuden estämisestä. Harmi, ettei Sitra, joka auttoi ministeriötä uudistuksen valmistelussa, katsonut kansainvälisiä malleja siitä, miten investointi kulttuuriin tuo parhaan yhteiskunnallisen tuoton. Malleja löytyy.

MATTI SAARINEN

PAAVO TEKEE SEN TAAS

Viime aikoina moni on hieronut silmiään ja korviaan kuunnellessaan uutisia. Paavo Väyrynen on erotettu omasta kansalaispuolueestaan, jonka ainoa jäsen hän tovi sitten oli. Paavo oli kuulemma väärinkäyttänyt huomattavan summan puolueensa tai omia varoja presidentinvaalien yhteydessä. Puolue piti kaksi erillistä virallista kokousta, joissa valittiin molemmissa uusi puoluejohto. Puolin ja toisin uhattiin ylimääräisellä tilintarkastuksella, tutkintapyynnöllä ja rikosilmoituksella. Oikeus on sittemmin jäädyttänyt Paavon  erottamisprosessin puolueesta. Kaikki meni ja menee juuri kuten hyvässä draamassa pitääkin mennä. Ensin tapahtuu rikos, sitten asiaa tutkitaan sopivasti muutamia kuukausia ja lopulta syyllinen selviää ja hyvä saa palkkansa. Kyllä Paavo hyvän käsikirjoituksen ja näyttelemisen taidon osaa.

Kun miettii Väyrysen viime vuosien toimintaa, kaikki vaikuttaa selvältä ja loogiselta. Jo presidentinvaalien yhteydessä Paavo syytti mediaa siitä, että hän ei saa tarpeeksi huomiota. Jos ei saa huomiota pitää tehdä jotain tullakseen huomioiduksi. Pitää provosoida jos haluaa tulla provosoiduksi. Paavo katsoo, että häntä kohdellaan keskustapuolueessa ja julkisuudessa epäreilusti. Toimet Kepusta erottamiseksi ovat epäoikeudenmukaisia ja laittomia. Paavon johtamaa puolueosastoa on vaikea erottaa, vaikka pyydetyt ammattijuristien lausunnot tähän mahdollisuuden antavatkin. Ilman Kepusta erottamista Väyrynen haastaa Sipilän puoluejohtajakisassa. On tuiki epätavallista, että toisen puolueen jäsen on ehdolla toisen puolueen puheenjohtajaksi. Näin voi tapahtua vain Kepussa ja homman voi toteuttaa vain kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen.

Miten tarina sitten etenee. Pienen vedon kera veikkaan sen menevän seuraavasti:

  1. Pienen sanaharkan jälkeen Väyrynen tunnustaa tulleensa erotetuksi kansalaispuolueesta, ainakin väliaikaisesti.
  2. Tämän jälkeen hän voi kaikkien, myös Sipilän, hyväksynnällä osallistua Kepun puoluejohtokisaan ja saa tapahtumista ylimääräistä näkyvyyttä ja potkua.
  3. Kesän puoluekokouksessa Paavo häviää puheenjohtajakisan selvänumeroisesti.
  4. Pian Kepun puoluekokouksen jälkeen kansalaispuolueen sisällä päästään ”yllättäen” sopuun Väyrysen asemasta ja hän jatkaa toimintaa puolueen johtotehtävissä.
  5. Syksyllä Väyrynen jättää europarlamentin ja palaa eduskuntaan muodostaen oman eduskuntaryhmän kansalaispuolueen nimen alla  ja siirtyy alkiolaiseen oppositioon. Paavo jatkaa elämäänsä entistäkin suurempi pilke silmäkulmassa.

Koko tämän episodin ajan Paavo on vetänyt Kepun, Sipilän ja koko median kölin alta moneen kertaan. Kyllä riittää Keminmaalla naurua kyllikseen.

 

Ilkka Lehtinen

Valtio myy omaisuuttaan polkuhinnalla—Telian, Sammon ja Talvivaaran tarina

Valtion omaisuudenhoitoyhtiö Solidium myi viimeiset Telia osakkeensa helmikuun alussa halvalla. Yhtiön omistusta valtio on onnistunut myymään aina silloin, kun osakekurssi on ollut alimmillaan niin kuin nytkin (3,8 euroa/kpl.). Valtio sai kaupasta noin 500 miljoonaa euroa.

Miksi Sipilän hallitus antoi Solidiumin myydä yhden parhaimmista osingonmaksajistaan, joka tänä keväänä olisi maksanut osinkotuottoa noin viisi prosenttia osakkeelta. Osinkotuotto tarkoittaa osingon ja osakkeen hinnan suhdetta. Osakkeen myynnin tekee vielä kummallisemmaksi se, että valtio saa nyt lainaa noin kahden prosentin korolla. Eikö lainarahalla olisi tässä tilanteessa ollut järkevää ostaa Telian osakkeita?

Tällä vuosikymmenellä valtio on myynyt Telia-osakkeitaan seitsemän kertaa ja lähes aina silloin, kun yhtiön osakekurssi pörssissä on ollut alamaissa. Esimerkiksi syyskuun alussa vuonna 2013 valtio myi 68 miljoonaa Telian osaketta vähän yli kolmen euron kappalehintaan, jolloin yhtiön osakekurssi oli alimmillaan tällä vuosikymmenellä. Viime vuoden alussa yhtiön osakkeiden myynti onnistui vähän paremmin noin 4,5 euron kappalehintaan.

Valtio on saanut Telian osakepotistaan yhteensä huikeat yli 3,5 miljardia euroa tällä vuosikymmenellä. Miksi valtio on myynyt voitollisen ja hyvän osingonjakoyhtiön, joka olisi maksanut osinkoina vuosittain miljoonia valtion kassaan .

Vuonna 2000 Suomen valtion kokonaan omistama Sonera lähti pääministeri Lipposen ja valtiovarainministeri Niinistön johdolla ostamaan ns. umts-toimilupia 4, 3 miljardilla eurolla. Taivasosuuskauppa oli yksi Suomen valtion pahimmista bisnesmokista, koska pari vuotta myöhemmin sijoitukset olivat muuttuneet arvottomiksi. Telia osti Soneran vuonna 2002, jolloin yhtiö kastettiin Telia-Soneraksi. Ruotsin valtio omisti yhtiöstä osakkeista 46 prosenttia ja Suomen valtio 19 prosenttia. Loppu onkin enää historiaa, tarinaa siitä mitä tapahtuu kun omistajaohjausta ei ole ja kun osakemyyntejä ohjaa ideologia.

Sammon osakkeiden myynti noudattelee tätä sama surullista vuosikymmeniä kestänyttä kauppatapaa: Valtio myy kruununjalokiviyhtiöitään ja ostaa roskafirmojen osakkeita tilalle. Pitääkö valtion edistää hevosalan koulutusta ja metsäpalveluja verovaroin?

Vuonna 2000 demari- ja kokoomusvetoinen hallitus päätti yhdistää Postipankin ja pörssissä noteeratun yksityisen vakuutusyhtiö Sammon. Junailussa valtiosta tuli pörssiyhtiö Sampo-Leonian omistaja 40 prosentin osuudella. Paavo Lipposen hallitus alkoi välittömästi myydä osakkeita suunnatuilla anneilla työeläkeyhtiö Varmalle ja ulkomaalaisille pääomasijoittajille.

Valtion kassaan kaupoista kilahti runsaat 1300 miljoonaa euroa. Osakkeiden myynti sijoittuu Suomen valtion tekemistä bisnesmokista kärkipäähän. Jos valtio olisi tehnyt wahlroosit ja antanut osakepotin kasvaa, niin vuonna 2015 osakepotista olisi saanut viisi kertaa enemmän eli noin 7000 miljoonaa euroa eli 7 miljardia.

Erinomaisen kannattava ja voitollinen yhtiö Sampo on maksanut vuosien saatossa miljardiosinkoja omistajilleen ja myös Suomen valtiolle satoja miljoonia, vaikka valtion omistusosuus yhtiössä on huvennut osakemyyntien seurauksena. Viimeksi valtio myi vuonna 2014 Sammon osakkeita noin 450 milj.euron kauppahintaan. Vielä viime vuonna valtio sai osinkoja yhtiöstä yli 170 milj. euroa.

Onko valtionyhtiöiden järjettömällä yksityistämisellä tarkoitus myydä veronmaksajien rahoilla perustetut yhtiöt mihin polkuhintaan tahansa tuotoista piittaamatta. Samaan aikaan on työllisyys- ja aluepoliittisin perustein upotettu veronmaksajien rahoja ainakin miljardin verran Talvivaaran kaivoshankkeeseen.

Vuosi sitten pääministeri Sipilän todisti, että Sotkamossa on tapahtunut ihme. Jo aikaisemmin tähän ihmeeseen sijoittivat presidentti Sauli Niinistö ja entinen ministeri Paula Lehtomäki, joka nyt valvoo valtion omaisuudenhoitoyhtiön Solidiumin hallituksessa pääministerin luottoihmisenä valtionyhtiöiden yksityistämistä. Pieni piiri pyörii.

Seppo Konttinen

TANNER JA SOSIALIDEMOKRATIAN VUOSISATA

Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.

Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.

SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä  Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.

Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.

Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.

Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.

Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.

Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.

Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.

Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.

Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.

Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.

Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.

Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.

Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.

Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet.  Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.

Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.

Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.

Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.

MATTI SAARINEN

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén