Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Kategoria: Yleinen (Page 2 of 3)

LOHELLE RIITTÄÄ KYSYNTÄÄ

Sato Oy aikoi pörssiin reilut kymmenen vuotta sitten. Yritys kaatui viimeistään finanssikriisiin. Nyt Kojamo Oy (VVO-LUMO) aikoo vuorostaan pörssiin viiden miljardin omaisuudellaan. Pääosin Varman, Ilmarisen ja Ay-liikkeen omistama yritys aikoo laittaa lihoiksi pääosin valtion ja vuokralaisten maksamat asunnot. 

Rakennusliike HAKA perusti ammattiyhdistysliikkeen ja osuuskauppaliikkeen tukemana VVO:n vuonna 1969 rakennuttamaan työntekijöilleen edullisia vuokra-asuntoja. Kunnat – Helsinki mukaan lukien – tarjosivat edullisia tontteja ja Aravajärjestelmä antoi tarvittavat pääomat edullisella korolla. Tuolloin vielä VVO kuten SATOkin oli niin sanottu yleishyödyllinen yhteisö, mikä merkitsi verottomuutta yritykselle ja sen myöhemmin omistajilleen maksamille osingoille. Kaikki näytti hyvältä, ihmiset saivat kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ja työnantajat työntekijänsä. VVO rakensi esimerkiksi Helsingissä Elannon työntekijöille useita satoja vuokra-asuntoja. 

VVO on tehnyt viime vuosina kaikkensa, jotta sen huono maine unohtuisi ja tilalle tulisi mielikuva modernista ja dynaamisesta yrityksestä. Ensin tuli LUMO-kodit ja sitten konsernin nimeksi tuli KOJAMO eli suuri koiraslohi.

Pörssiin listautuminen alkoi tänään 4.6.2018 kello 10.00. Osakkeen hintahaitari on 8,5-10 euroa. Anti päättyy 16.6.2018. Listautumisessa kerätään 150 miljoonaa euroa uutta pääomaa. Listautumisen tiedotteessa korostetaan Kojamon brändiä ja sen mainetta ja korostetaan, että vuokria ei koroteta listautumisen takia. Muutenkin listautumisessa korostetaan pehmeitä arvoja ja kerrotaan myös mahdollisista riskeistä. Tässä yhteydessä mikään vanha omistajataho ei ole kertonut aikeistaan luopua osakkeistaan tai tehdä lisämerkintöjä. 

On hyvä, että Suomessa on vakavaraisia ja pitkään markkinoilla pysyviä institutionaalisia vuokra-asuntojen omistajia. Sato ja Kojamo omistavat yhdessä noin 62 000 vapaarahoitteista vuokra-asuntoa. Nämä kaksi yhtiötä yhdessä muiden ammattisijoittajien kanssa omistavat noin kolmanneksen kaikista vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista. Kaksi kolmasosaa kaikista vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista omistavat Matti ja Maija Meikäläiset. Kun kaikki näyttää näin hyvältä, mikä asiassa sitten mättää. 

Kyse on lähinnä siitä, että valta osa Kojamon asunnoista (lue VVO) on rakennettu Valtion rahoitustuella kuntien edullisille tonteille ja asuntojen pääoma on maksettu moneen kertaan vuokrissa. Riittää, kun katsoo, mikä on näiden yritysten oman pääoman tuotto. Lähes ilmaiseksi hankittu asuntokanta tuottaa todella hyvin nykyisillä vuokrilla. Ilmassa on Sammon ryöstön merkkejä. Tiedän, että kaikkia voimassa olevia lakeja on noudatettu, mutta selvästi hyvä veli verkosto on siirtämässä yleishyödyllisyyden varjolla hankittuja omaisuuksia alkuperäisestä kansan hyvästä muutaman hyväksi. KOJAMO:n tulisi mielestäni tässä vaiheessa palauttaa osa vanhoista pääomistaan valtiolle. Summa voitaisiin varmaan laskea tarkkaan, mutta eiköhän reilua olisi palauttaa valtiolle tai asuntorahastolle ainakin yksi miljardi 5 miljardin omaisuudesta korvauksena vanhoista pääoma- ja korkohyödyistä. 

Ilkka Lehtinen 

PS. Suosittelen lämmöllä Kojamon osakkeen ostamista, hyvä sijoitus.

VENÄJÄN HALVAT KAVERIT

Venäjällä on aina osattu lahjonnan voima. Jo 1700-luvun lopulla Tukholmassa Venäjän lähettiläs osasi maksaa hallituksen kokoustiedoista hyvät rahat. Tallinnassa Viron presidentti Konstantin Päts oli venäläisen pankin konsultti 1930-luvulla. Tämä työsuhde oli osaltaan vaikuttamassa Viron antautumiseen Neuvostoliiton painostuksessa vuonna 1939.

Päts oli mukana jo 1924 perustamassa neuvostoliittolais-virolaista kauppakamaria. Neuvostohallitus maksoi Pätsille venäläisvirolaisen öljy-yhtiön kautta vuosina 1924-34 salaisesti 4000 dollaria, joka vastasi Viron Berliini suurlähettilään vuosipalkkaa. Päts raportoi Viron poliittisesta tilanteesta Neuvostoliiton suurlähetystölle Tallinnassa. Pätsin yhteistyö Neuvostoliiton edustajien kanssa vaikutti osaltaan Viron hallituksen päätökseen suostua Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin ja sen jälkeen raakaan neuvostomiehitykseen.

Kreml sai Pätsin aika halvalla ja niin näyttää käyvän edelleenkin. Pienellä rahalla Kreml saa ystäviä ja vaikutusvaltaa. Suomessa on nyt kaksi entistä pääministeriä, jotka toimivat venäläisten yritysten konsultteina ja hallituksen jäseninä.

Viron ja Suomi ovat pieniä Venäjän naapurimaita mutta kavereita on Venäjä saanut myös suurvalloista. Jean-Marie Le Penin kaveruus maksoi toki kahdeksan miljoonaa euroa, mikä hoidettiin venäläisen pankin lainana Le Penin johtamalle Kansallinen rintama-puolueelle. Puolue tuomitsee nyt Venäjän vastaiset sanktiot ja toimii läheisessä yhteistyössä Venäjän Pariisin suurlähettilään kanssa. Le Penin mukaan Venäjän presidentti Putin puolustaa Euroopan sivilisaation kristillistä perintöä.

Mutta USA ei ollut sen vaikeampi hoitaa. Trump on harrastanut liiketoimia venäläisten yritysten kanssa jo vuosia. Lisäksi venäläinen yhtiö on rahoittanut it-yrityksiä, jotka auttoivat Trumpia voittamaan vaalit.

Ja onhan meillä ihan uusi suomalainen liikemies, joka on ollut mukana jääkiekkobisneksessä boikotissa olevien venäläisten liikemiesten kanssa. Kuka ja mikä näillekin venäläiselle liikemiehille on myöntänyt Suomen kansalaisuuden. Niin ja tietysti voidaan kysyä, että mikä Suoien hallitus on antanut Venäjän kansalaisille oikeuden ostaa kiinteistöjä Suomessa. Suomalainen kun ei voi ostaa mitään vastaavaa Venäjällä.

Eihän tässä nyt sinänsä ole mitään uutta Suomessa, joka on maailman korruptiolistan paremmassa kärjessä. Silti voi ihmetellä, että miten Kehittyvien maakuntien Suomi ry pystyi antamaan menestyksellistä vaalitukea 50:lle valitulle kansanedustajalle ja tämän kaiken hinta oli vain 400 000 euroa. Halvalla saa ystäviä ja vaikutusvaltaa Suomessa. Suuressa maailmassa pitää maksaa enemmän.

Kari Vitie

KOTIMAINEN KALA EI KELPAA KULUTTAJILLE

Suomi on tuhansien järvien maa, jonka maarajaa ympäröi laajat merialueet. Nämä vesialueet ovat pullollaan kaikenlasta kalaa: pientä ja suurta, valko- ja punalihaista, istutettua ja viljeltyä. Suurhauet, silakat, siiat, lohet, raudut ja kirjolohet eivät kuitenkaan ui kalakaupan tiskille.

Roskakaloiksi haukutuista suomuisista särjistä, piikikkäistä pienahvenista ja ruotoisista lahnoista ei suomalainen kotikokki osaa laittaa minkäänlaista kalaruokaa. Ei vaikka yksi maailman tunnetuimmista ruoka-annoksista Boullabaisse koostuu pikkukaloista ja yli sata vuotta sitten Venäjän keisarin ruokapöytään pyydystettiin Suomenlahdelta norssia. Vesistöjemme pikkukalojen vilja-aitat rökittävät kassikalat maussa ja terveellisyydessä.

Me syömme enemmän kalaa kuin koskaan yli 16 kiloa henkeä kohden vuodessa, josta lähes 80 prosenttia on tuontikalaa. Pääasiassa Norjasta kuskattua värjättyä, antibiooteilla kyllästettyä viikon vanhaa kassikalaa, jota on syötetty vehnällä, soijalla ja rypsiöljyllä.

Kaupalle norjalainen teollisuuskala on ikuinen erikoistarjous, jonka kalakaupan asiakas nielee ruotoineen halpuutensa takia. Vielä 1980-luvun alussa tärkein kauppakala oli silakka, jota syötiin yli 30 miljoona kiloa.  Nyt ammattikalastajien silkkasaalista yli puolet syötetään turkiseläinrehuksi vajaan kahdenkymmenen sentin kilohintaan.

Ennen paistetut silakat, erilaiset kalalaatikot ja savustetut suomukalat kuuluivat perheen arkiruokaan. Nyt tv:n kymmenissä kokkiohjelmissa opetetaan paistamaan fileoitua vuonomaan uivaa vihannesta ja kerrotaan miten ruodottomista kalapakasteista saadaan maustamalla mautonta. Näissä kaupan maksamissa mainosohjelmissa eivät edes kokeiksi itseään mainostavat keskusliikkeiden mannekiinit osaa perata tuoretta kalaa, taito joka kuului vielä muutama vuosi sitten kansalaisvelvollisuuksiin.

Jos emme osaa nauttia vesiemme villeistä ja puhtaista kaloista ruokapöydissämme, niin miten me kykenisimme kauppaamaan kalaherkkujamme maan rajojen ulkopuolelle.

Vuonna 2016 kalaviennin arvo oli 57 miljoonaa euroa, joka koostui kasvatetusta kirjolohesta, lohesta, pakastetusta silakasta ja kilohailista. Tärkeimmät vientimaat olivat Viro, Tanska, Valko-Venäjä ja Latvia.  Merkittävä osa vientikaloista ostettiin samoista maista takaisin pitemmälle jalostettuina säilykekalana. Kalastuspolitiikan järjettömyyttä kuvaa se, että jopa halpaa kalarehua riittää vientiin.

Kalan kokonaiskulutuksen kasvaessa on kalan tuonti lisääntynyt kiihtyvällä tahdilla ja vuonna 2016 tuonnin arvo kohosi jo noin 420 miljoonaan euroon eli noin kahdeksan kertaa vientiä suuremmaksi. Norjalaisen istutetun kassilohen lisäksi tuotiin esimerkiksi thaimaalaista tonnikalaa purkeissa ja fileinä, pakastettua eksoottista doradoa ja puna-ahventa lämpimistä vesistä. Samaan aikaa kalakauppa valittelee, ettei tuoretta suomalaista kalaa löydy myyntiin kovasta kysynnästä huolimatta. Kalakaupan tase on taloudellisesti pahasti miinuksella.

Kalatalouden ongelmia on yritetty vuosikausia ratkaista pyyntimiesten puheilla seminaareissa ja kokouksissa. Saamamiesten neuvoja pyyntivesiltä ei ole haluttu kuunnella, vaan rajoituksilla, etupiiriajattelulla ja politikoinnilla on onnistuttu sotkemaan vesistöjemme merkittävien luonnonvarojen hyödyntäminen.

Seppo Konttinen

USKALTAAKO SUOMEN KULTTUURIHALLINTO UUDISTUA?

Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ministeri Sanni Grahn-Laasosen aikana valtion kulttuuripanostusten uudistamishankkeen. Asia on tärkeä, sillä se koskee kattavasti kaikkea esittävää taidetta kuten teattereita, orkestereita, oopperaa, tanssia, sirkusta ja museoita.

Uudistuksen tarve on polttava. Nykyiset lait ovat vakavasti haitanneet taidekentän uudistumista ja estäneet uuden tulemista.

Laki nimittäin määrittää ne taidelaitokset, jotka saavat valtiolta rahaa ja määrää rahoituksen perusteeksi henkilötyövuosien määrän! Rahoitus suosii siis hallintoa, ei luovuutta, laatua, yleisön tavoittavuutta, kansainvälistä tunnustusta!

Laajan valmistelun jälkeen ministeriö julkaisi uuden mallin, jonka luokitukset sallisivat myös uusien, hyvien tulokkaiden saada valtion rahoitusta. Vakiintuneiden kulttilaitosten kuten kansallisoopperan lisäksi olisi kuuden ja kolmen vuoden sekä myös hankekohtaisia rahoituksia. Oli odotettavissa, että valtionapujensa pysyvyydestä huolehtivat taidelaitokset kuten kaupunginteatterit ja -orkesterit tai oikeammin niiden palkatut hallinnot tekivät parhaansa pitääkseen ikiaikaisen valtionapunsa.

Edelleenkin lakiluonnosten useimmiten toistuva sana on henkilötyövuosi. Kulttuuripoliittinen uudistusohjelma notkahtikin työllisyyspoliittiseksi ohjelmaksi. Silti uudistus vapauttaisi Suomen esittävän taiteen kenttää vanhan järjestelmän tukahduttavista kahleista.

Nyt kyse on siitä, uskaltaako nykyinen kulttuuriministeri, sinisten Sampo Terho uudistaa vai saako Kuntaliiton ja kumppanien vastustus hänet empimään. On selvää, että muutoksen vastustajat ovat aina äänekkäämpiä kuin uuden luojat. Aina on helpompi heittää kapuloita rattaisiin kuin edetä uusiin näkymiin.

Ministerillä on paljon muutakin allaan kuin kulttuuri – urheilu ja Eurooppa sekä tietysti uusi puolue. Riittääkö uudistamisen halu ja voima?

Uudistus on välttämätön. Nostan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin, jonka tunnen hyvin. Suhteellisen nuorena orkesterina, tosin jo 20 vuotta toimineena, se ei kuulu nykyisen lain määrittämiin. Orkesteri on kivunnut kunnianhimoisin ponnistuksen genrensä huipulle, mistä todistavat sen jatkuvasti saamat kutsut barokin suurmaihin vaativimpien yleisöjen eteen.

Orkesteri tuotti juuri oopperahelmen Musiikkitaloon. Kadonneeksi luullun Kustaa Vaasa -barokkioopperan näkivät Helsingissä ensimmäiset ihmiset 200 vuoteen.

Mozartin aikalaisen ja tasavertaisen kilpailijan Leopold Koželuchin partituurin kaivoi barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen Prahan kirjaston kätköistä. Hieno ja kekseliäästi toteutettu oopperaesitys sai yleisöltä ja kriitikoilta Suomessa ja kansainvälisesti varauksettoman kiitoksen.

Yhteiskunnan rahoitus tälle Suomen musiikkielämän rikastajalle ja kansainväliselle tähdelle on runsaat neljä euroa myytyä lippua kohden. Kansallisoopperan jokaista pääsylippua tuetaan verovaroin 230 eurolla, Helsingin kaupunginorkesteria 200 eurolla per lippu.

Helsingin barokkiorkesteri on Suomen klassisen musiikin konserteista omarahoitteisin: Lähes 90 prosenttia rahastaan se kerää konserttilipuista, levyistä, kiertueista sekä kulttuuria ymmärtäviltä säätiöiltä, jotka totisesti eivät käytä henkilötyövuotta perusteena vaan osaavat arvioida laatua. Monilla muilla prosenttiluku on päinvastoin.

Tämä on vain yksi esimerkki nykyjärjestelmän vinoudesta ja uuden estämisestä. Harmi, ettei Sitra, joka auttoi ministeriötä uudistuksen valmistelussa, katsonut kansainvälisiä malleja siitä, miten investointi kulttuuriin tuo parhaan yhteiskunnallisen tuoton. Malleja löytyy.

MATTI SAARINEN

PAAVO TEKEE SEN TAAS

Viime aikoina moni on hieronut silmiään ja korviaan kuunnellessaan uutisia. Paavo Väyrynen on erotettu omasta kansalaispuolueestaan, jonka ainoa jäsen hän tovi sitten oli. Paavo oli kuulemma väärinkäyttänyt huomattavan summan puolueensa tai omia varoja presidentinvaalien yhteydessä. Puolue piti kaksi erillistä virallista kokousta, joissa valittiin molemmissa uusi puoluejohto. Puolin ja toisin uhattiin ylimääräisellä tilintarkastuksella, tutkintapyynnöllä ja rikosilmoituksella. Oikeus on sittemmin jäädyttänyt Paavon  erottamisprosessin puolueesta. Kaikki meni ja menee juuri kuten hyvässä draamassa pitääkin mennä. Ensin tapahtuu rikos, sitten asiaa tutkitaan sopivasti muutamia kuukausia ja lopulta syyllinen selviää ja hyvä saa palkkansa. Kyllä Paavo hyvän käsikirjoituksen ja näyttelemisen taidon osaa.

Kun miettii Väyrysen viime vuosien toimintaa, kaikki vaikuttaa selvältä ja loogiselta. Jo presidentinvaalien yhteydessä Paavo syytti mediaa siitä, että hän ei saa tarpeeksi huomiota. Jos ei saa huomiota pitää tehdä jotain tullakseen huomioiduksi. Pitää provosoida jos haluaa tulla provosoiduksi. Paavo katsoo, että häntä kohdellaan keskustapuolueessa ja julkisuudessa epäreilusti. Toimet Kepusta erottamiseksi ovat epäoikeudenmukaisia ja laittomia. Paavon johtamaa puolueosastoa on vaikea erottaa, vaikka pyydetyt ammattijuristien lausunnot tähän mahdollisuuden antavatkin. Ilman Kepusta erottamista Väyrynen haastaa Sipilän puoluejohtajakisassa. On tuiki epätavallista, että toisen puolueen jäsen on ehdolla toisen puolueen puheenjohtajaksi. Näin voi tapahtua vain Kepussa ja homman voi toteuttaa vain kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen.

Miten tarina sitten etenee. Pienen vedon kera veikkaan sen menevän seuraavasti:

  1. Pienen sanaharkan jälkeen Väyrynen tunnustaa tulleensa erotetuksi kansalaispuolueesta, ainakin väliaikaisesti.
  2. Tämän jälkeen hän voi kaikkien, myös Sipilän, hyväksynnällä osallistua Kepun puoluejohtokisaan ja saa tapahtumista ylimääräistä näkyvyyttä ja potkua.
  3. Kesän puoluekokouksessa Paavo häviää puheenjohtajakisan selvänumeroisesti.
  4. Pian Kepun puoluekokouksen jälkeen kansalaispuolueen sisällä päästään ”yllättäen” sopuun Väyrysen asemasta ja hän jatkaa toimintaa puolueen johtotehtävissä.
  5. Syksyllä Väyrynen jättää europarlamentin ja palaa eduskuntaan muodostaen oman eduskuntaryhmän kansalaispuolueen nimen alla  ja siirtyy alkiolaiseen oppositioon. Paavo jatkaa elämäänsä entistäkin suurempi pilke silmäkulmassa.

Koko tämän episodin ajan Paavo on vetänyt Kepun, Sipilän ja koko median kölin alta moneen kertaan. Kyllä riittää Keminmaalla naurua kyllikseen.

 

Ilkka Lehtinen

Valtio myy omaisuuttaan polkuhinnalla—Telian, Sammon ja Talvivaaran tarina

Valtion omaisuudenhoitoyhtiö Solidium myi viimeiset Telia osakkeensa helmikuun alussa halvalla. Yhtiön omistusta valtio on onnistunut myymään aina silloin, kun osakekurssi on ollut alimmillaan niin kuin nytkin (3,8 euroa/kpl.). Valtio sai kaupasta noin 500 miljoonaa euroa.

Miksi Sipilän hallitus antoi Solidiumin myydä yhden parhaimmista osingonmaksajistaan, joka tänä keväänä olisi maksanut osinkotuottoa noin viisi prosenttia osakkeelta. Osinkotuotto tarkoittaa osingon ja osakkeen hinnan suhdetta. Osakkeen myynnin tekee vielä kummallisemmaksi se, että valtio saa nyt lainaa noin kahden prosentin korolla. Eikö lainarahalla olisi tässä tilanteessa ollut järkevää ostaa Telian osakkeita?

Tällä vuosikymmenellä valtio on myynyt Telia-osakkeitaan seitsemän kertaa ja lähes aina silloin, kun yhtiön osakekurssi pörssissä on ollut alamaissa. Esimerkiksi syyskuun alussa vuonna 2013 valtio myi 68 miljoonaa Telian osaketta vähän yli kolmen euron kappalehintaan, jolloin yhtiön osakekurssi oli alimmillaan tällä vuosikymmenellä. Viime vuoden alussa yhtiön osakkeiden myynti onnistui vähän paremmin noin 4,5 euron kappalehintaan.

Valtio on saanut Telian osakepotistaan yhteensä huikeat yli 3,5 miljardia euroa tällä vuosikymmenellä. Miksi valtio on myynyt voitollisen ja hyvän osingonjakoyhtiön, joka olisi maksanut osinkoina vuosittain miljoonia valtion kassaan .

Vuonna 2000 Suomen valtion kokonaan omistama Sonera lähti pääministeri Lipposen ja valtiovarainministeri Niinistön johdolla ostamaan ns. umts-toimilupia 4, 3 miljardilla eurolla. Taivasosuuskauppa oli yksi Suomen valtion pahimmista bisnesmokista, koska pari vuotta myöhemmin sijoitukset olivat muuttuneet arvottomiksi. Telia osti Soneran vuonna 2002, jolloin yhtiö kastettiin Telia-Soneraksi. Ruotsin valtio omisti yhtiöstä osakkeista 46 prosenttia ja Suomen valtio 19 prosenttia. Loppu onkin enää historiaa, tarinaa siitä mitä tapahtuu kun omistajaohjausta ei ole ja kun osakemyyntejä ohjaa ideologia.

Sammon osakkeiden myynti noudattelee tätä sama surullista vuosikymmeniä kestänyttä kauppatapaa: Valtio myy kruununjalokiviyhtiöitään ja ostaa roskafirmojen osakkeita tilalle. Pitääkö valtion edistää hevosalan koulutusta ja metsäpalveluja verovaroin?

Vuonna 2000 demari- ja kokoomusvetoinen hallitus päätti yhdistää Postipankin ja pörssissä noteeratun yksityisen vakuutusyhtiö Sammon. Junailussa valtiosta tuli pörssiyhtiö Sampo-Leonian omistaja 40 prosentin osuudella. Paavo Lipposen hallitus alkoi välittömästi myydä osakkeita suunnatuilla anneilla työeläkeyhtiö Varmalle ja ulkomaalaisille pääomasijoittajille.

Valtion kassaan kaupoista kilahti runsaat 1300 miljoonaa euroa. Osakkeiden myynti sijoittuu Suomen valtion tekemistä bisnesmokista kärkipäähän. Jos valtio olisi tehnyt wahlroosit ja antanut osakepotin kasvaa, niin vuonna 2015 osakepotista olisi saanut viisi kertaa enemmän eli noin 7000 miljoonaa euroa eli 7 miljardia.

Erinomaisen kannattava ja voitollinen yhtiö Sampo on maksanut vuosien saatossa miljardiosinkoja omistajilleen ja myös Suomen valtiolle satoja miljoonia, vaikka valtion omistusosuus yhtiössä on huvennut osakemyyntien seurauksena. Viimeksi valtio myi vuonna 2014 Sammon osakkeita noin 450 milj.euron kauppahintaan. Vielä viime vuonna valtio sai osinkoja yhtiöstä yli 170 milj. euroa.

Onko valtionyhtiöiden järjettömällä yksityistämisellä tarkoitus myydä veronmaksajien rahoilla perustetut yhtiöt mihin polkuhintaan tahansa tuotoista piittaamatta. Samaan aikaan on työllisyys- ja aluepoliittisin perustein upotettu veronmaksajien rahoja ainakin miljardin verran Talvivaaran kaivoshankkeeseen.

Vuosi sitten pääministeri Sipilän todisti, että Sotkamossa on tapahtunut ihme. Jo aikaisemmin tähän ihmeeseen sijoittivat presidentti Sauli Niinistö ja entinen ministeri Paula Lehtomäki, joka nyt valvoo valtion omaisuudenhoitoyhtiön Solidiumin hallituksessa pääministerin luottoihmisenä valtionyhtiöiden yksityistämistä. Pieni piiri pyörii.

Seppo Konttinen

TANNER JA SOSIALIDEMOKRATIAN VUOSISATA

Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.

Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.

SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä  Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.

Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.

Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.

Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.

Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.

Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.

Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.

Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.

Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.

Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.

Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.

Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.

Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.

Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet.  Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.

Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.

Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.

Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.

MATTI SAARINEN

VALTIONYHTIÖ ON ERITYINEN

Suomessa on pitkään jatkunut pulina siitä, miten hankalaa valtiolle on pörssiyhtiön omistaminen. Omistajaohjauksen ristikseen saaneen ministerin taivalta on kuvailtu ”kuolemanlaaksoksi”, josta on lähes mahdoton selvitä ehjänä.

Valtioneuvoston omistajaohjausyksikön päällikön ura katkesi kananlennoksi, kun päättävä ministeri varsin suorasukaisesti ilmaisi epäluottamuksensa. Jo aiemmin saivat valtion pörssiosakkeiden päällä istuvan Solidiumin hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja äkkilähdöt. Aikanaan Fortumin toimitusjohtaja meni vaihtoon haukuttuaan yhtiökokouspuheessaan ministerin.

Toimitusjohtajat harmittelevat, että poliitikot unohtavat sovitun, kun julkinen meteli tulee päälle: ”Virkamiesten kanssa asiat sujuivat, mutta kun mentiin eduskuntaan, oli helvetti irti,” Miten tämä on näin vaikeata?

Valtio on omistajana monella tapaa erityinen. Se on tietysti, demokratiassa, hyvin poliittinen. Sen päättäjät valitaan vaaleilla tietyin välein. He ovat vastuussa äänestäjilleen, eivät jollekin firmalle.

Yritysjohtajat, jopa yhtiöiden hallitukset, vetoavat osakeyhtiölain 5 §:ään: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Näin laki sanoo.

Mutta eihän laki riitä kansalaisen, ei edes yrityskansalaisen, käyttäytymisen koodiksi. Yrityksiltä vaaditaan myös yhteiskunnan ymmärrystä. Moni toimitusjohtaja, joka on täyttänyt lain kirjaimen, tuottanut jopa hyvin runsasta voittoa osakkeenomistajille, kokee kärsivänsä karkeaa vääryyttä, kun media hyökkää jotakin hänen yksittäistä, välttämätöntä päätöstään vastaan ja poliitikot jättävät hänet julkisuuden vainon armoille.

Yritysten yhteiskuntavastuusta pidetään paljon puhetta. Yksityinen osakeyhtiö on suhteellisen yksinkertainen tapaus. Se hoitaa omat asiansa, joihin politiikalla ei ole erityistä sanomista.

Omistukseltaan hajautuneessa pörssiyhtiössä johto on kukkulan kuninkaana ja voi tehdä aika lailla mielensä mukaan. Lähinnä kehno tulos ja sen myötä romahtava pörssiarvo luovat painetta muutokseen.

Valtion kokonaan omistaman pörssiyhtiönkin johtaminen on varsin suoraviivaista. Sehän on tavallaan valtion yksikkö, joka tekee juuri niin kuin omistaja edukseen näkee eli kuten valtio käskee.

Jännittävimpiä vaiheita kohtaavat valtion osin tai jopa enemmistöllä omistamat pörssiyhtiöt. Hallitus on vastuussa kaikille osakkeenomistajille, niin pienimmille kuin suurimmalle, jolla on ratkaisuvalta yhtiökokouksessa.

Poliitikon äänestäjät eivät jaksa ymmärtää, miksi hän ei puutu yksinkertaisella enemmistövallallaan valtion omistaman yrityksen tekemiin joukkoirtisanomisiin, tehtaiden sulkemisiin, tuotannon siirtoon ulkomaille, johdon palkkioihin, verosuunnitteluun ja muihin suurta julkista huomiota synnyttäviin toimiin. Todellisuudessa ministeri on usein autuaan tietämätön pörssiyhtiön toimista, kun toimittajat aamuvarhaisella alkavat kärttää hänen selitystään tai edes kommenttia.

Suoraviivainen selitys, että yhtiö hoitaa omat asiansa, ei kansalle riitä. Wallenbergit, joiden periaate on ollut vaikuttaa vaan ei näkyä, ovat kyllä pystyneet firmojaan ohjaamaan, samoin kulloinenkin Herlin, ja Erkon sana kuultiin pörssiyhtiö Sanomassa. Miten on mahdollista, että ministeri ei voi tehdä mitään, kysyvät äänestäjät.

Valtion tahto on monitahoisempi kuin jonkun omistajaperheen, jonka piirissä siinäkin voi olla hyvin kummallisia ilmiöitä ja vaiheita. Toisaalta demokraattisen edustuksellisuuden periaate on aivan selvä: Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, ministerillä on valta päättää toimialallaan. Ministeri voi aivan hyvin määritellä valtion tahtoa omistustensa suhteen.

Valtio-omistaja vaatii taustansa takia erityistä huomiota. Johdon on kyettävä perustelemaan päätöksensä, hankalatkin, niin, että ne kestävät julkisenkin tarkastelun eivätkä vedä suurinta omistajaa vahingolliseen kohinaan.

Johdolta vaaditaan politiikan ymmärrystä, yhteiskunnallisten signaalien ja ajattelujen tunnistamista sekä selkeätä viestintää, joka perustelee välttämättömät toimet ymmärrettävästi, uskottavasti, kiinnostavasti ja hyväksyttävästi. Tämä on täysin mahdollista, ja jotkut firmat osaavat sen, jotkut möhlivät toistuvasti.

Oletus on, että johto ei suinkaan tee kipeitä päätöksiä pahuuttaan, vahingoittaakseen henkilöstöä, näivettääkseen suomalaisia paikkakuntia tai tuhotakseen suomalaista työllisyyttä. Aivan varmasti on parempia syitä, jotka voidaan kokea myös yleisön mielessä hyväksyttäviksi, kun ne pitävästi perustellaan ja oikein viestitään.

Uusi johtajapolvi on hyvin koulutettua, erittäin ammattitaitoista ja osaa päätyönsä, yhtiön arvon lisäämisen. Laaja yhteiskunnallinen näkemys ja harrastus ei heitä useinkaan kiinnosta.

Eräs valtion pörssiyhtiön hyvää työtä ja tulosta tehnyt toimitusjohtaja sanoi, että hän ennen valintaansa nimenomaisesti vaati vastauksen yhteen kysymykseen: Tuleeko minusta pörssiyhtiön vai valtionyhtiön toimitusjohtaja? Hallituksen puheenjohtaja ja omistajaohjaus vastasivat, että pörssiyhtiön. Vastaus on tietenkin väärä.

Hänet valittiin pörssinoteeratun valtionyhtiön johtoon, ja se vaatii omanalaisensa erityisosaamisen yhtiön johtamisessa. Hän tarvitsee tuekseen yhteiskunnallista ymmärrystä.

Vielä tärkeämpää tämä osaaminen on omistuksen nivelkohdassa, omistajaohjauksessa ja Solidiumissa, joissa pitää hallita viestintä molempiin suuntiin. Juuri tässä ne ovat kompuroineet ja aiheuttaneet harmia ministerilleen.

Yhteiskunnallinen ja ympäröivän maailman ymmärrys ei nykymaailmassa ole kohtuuton vaatimus kenellekään, jolle on uskottu merkittävä vastuu. Itse asiassa se on välttämätöntä muillekin kuin valtionyhtiölle.

Suomi, jossa valtiolla on edelleenkin suhteellisen paljon yritysomistusta, voisi jopa aurata kehitystä, näyttää, että valtiokin voi ja osaa olla hyvä omistaja, jonka mukanaolo on omiaan lisäämään yrityksen arvoa. Valtio on kuitenkin taloudellisesti vakaa osakas, tavallaan takuu muille omistajille.

MATTI SAARINEN

YRITYSTUKIA ON MAHDOTONTA LEIKATA

Mitä yhteistä on Tuuliwatilla, Viking Linella, Kasvuryhmä Suomella, Mandatumilla, Aapajärven jahdilla, HK-Scanilla ja S-ryhmällä? Nämä yritykset ja yhdistykset ovat saaneet yritystukia vuonna 2106 valtion maksamasta 4, 1 miljardin euron yritystukipotista. Poliitikkojen jakamilla veroeuroilla on tuettu tuulivoiman rakentamista, huviristeilyä, kannattavia pörssiyhtiöitä, kelo-iglujen ja pitkospuiden rakentamista ja perhetyötä sekä keskittynyttä ruokakauppaa.

Kukaan ei ole vuosikausiin pystynyt selvittämään, millä perusteilla yritystukia jaetaan. Ekonomistit ja virkamiehet ovat vuosikausia toistelleet yritystukien vääristävän kilpailua ja lisäävän kansantalouden tehottomuutta. Viesti ei ole mennyt perille, yritystukien määrä kasvoi 4,1 miljardiin euroon vuonna 2016. Jos tukipottiin lisätään vielä maatalouden kansallinen tuki (runsaat 1 miljardia euro) ja alennetut alv-kannat ( yhteensä 3 miljardia euroa), nousee tuki käsittämättömään 8 miljardiin euroon.

Tehottomien ja haitallisten tukien lista on loputon, esimerkkeinä uusiutuvan energian tuki, energiaintensiivisten yritysten veronpalautus, maatalousyrittäjien, turkistuottajien ja poronhoitajien lomituspalveluiden rahoitustuki ja niin edelleen.

Poliittiset päättäjät ja yritystukien saajat perustelevat tätä käsittämätöntä miljardipottia työpaikoilla ja kilpailukyvyllä. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on todennut julkisuudessa: ”En ole valmis ottamaan sitä riskiä, että menetämme työpaikkoja”. Onko porvariministeri todella sitä mieltä, että veronmaksajien rahoilla tuetaan konkurssiyritysten työpaikkoja tai S-ryhmän kilpailukykyä ruokamarkkinoilla, jossa ei ole olemassa edes kilpailua.

Kasvuryhmä Suomi ry. sai vuonna 2016 toimintaansa valtiontukea 134.811,00 euroa. Yhdistys käyttää veromaksajien avustuksia toimintaan, jota kuvaillaan sellaisilla iskulauseilla kuin ”yrittäjyys takaisin yrityksiin” ja ”Suomi kohti kukoistavaa yrittäjähenkistä yhteiskuntaa”. Kasvuryhmän takana näitä hienoja tavoitteita ovat ajamassa muun muassa Suomen rikkain mies Antti Herlin ja yritystukia 31 miljoonan euron edestä yrityksilleen Tuuliwatti ja St 1 kahminut miljonääri Mika Anttonen, joka komeili yritystukia saaneiden listan kärkipaikalla vuonna 2016. On aikoihin eletty.

Erilaisia elinkeinotoiminnan verotukia maksetaan kymmenisen miljardia vuodessa. Tähän lukuun sisältyvät esimerkiksi arvolisäveron alennetut verokannat ja energian sekä liikenteen verohuojennukset. Näin tuet pienentävät tietysti valtion kassaa saamatta jääneinä veroina. Esimerkiksi Viking Line sai vuonna 24 miljoonan vuonna 2015 verotuen ja yhtiö maksoi veroja vain parisen miljoonaa.

On turha syyttää yrityksiä hulppeista verotuista. Sanotaan, että ei hullu ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Ja näitä hulluja ovat poliittiset päättäjät, jotka ennen vaaleja yhteen ääneen esittävät miljardien yritystukien leikkaamista. Nyt yritystukien karsimista pohtii Mauri Pekkarisen parlamentaarinen työryhmä, jonka työ näyttä ylivoimaiselta. Ryhmän puheenjohtaja oli aikoinaan luomassa tukiautomaattia tuulivoimalle. Pekkarisen tytär ja vävypoika ovat olleet mukana tuulivoimakonsultointia harjoittavissa yhtiöissä.

Miksi sitten poliitikoille on ylivoimaista karsia ylisuuria yritystukia? Poliitikoille tuet ovat käyttökelpoinen keino jakaa omille äänestäjilleen ja muille sidosryhmille yhteistä hyvää veronmaksajien pussista. Yritystuen saajista löytyy myös kananedustajaehdokkaiden vaalirahoittajia. Kun tämän tietää, ei ole mikään ihme ettei yritystukia leikata.

Seppo Konttinen

RAKASTA TÄSSÄ SITTEN VEROJA

Olen ollut aina iloinen veronmaksaja. Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa koulutus, terveydenhoito, yhteiskunnan rakenteet ym. rahoitetaan veroilla mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Ketään ei jätetä ja heikoimpien puolta pidetään. Hyvätuloiset maksavat yhteisestä hyvästä enemmän kuin pienituloiset. Itse olen aina allekirjoittanut nämä kauniit ja ylevät ajatukset. Periaatteena on myös ollut, että samasta tulosta kaikki maksavat yhtä paljon veroja. Viime vuosina pääomatulojen ja palkkatulojen välistä eroa on yritetty kaventaa, hyvä näin, vaikka suurituloiset maksavat edelleen veroja pienemmillä prosenteilla kuin pelkästään palkkatuloja ansaitsevat keskituloiset. Ilahduttavaa on ollut myös havaita muutamien uusien nuorten yritysjohtajien positiivinen asenne veroihin. Yhteys hyvinvointiin ja yhteiskunnan turvallisuuteen tunnistetaan. Toivottavasti myös eräät vanhat kauppa- ja vuorineuvokset näkisivät saman yhteyden. Aikaisemmin maksetut verot eivät vapauta tämän päivän veronmaksuvelvoitteesta.

Mikä sitten tässä mättää. Itse kuuluin ja kuulun edelleen hyvin tienaavaan väestönosaan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen verotus kuitenkin todella yllätti. Viimeisenä työvuotena maksoin palkastani veroa 29,5 prosenttia plus 8,15 prosenttia eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Yhteensä verot ja eläkemaksut olivat 37,65 prosenttia. Lisätulojen marginaalivero oli 43 prosenttia.

Ensimmäisenä eläkevuotena veroprosentti työtuloja selvästi pienemmästä eläkkeestä on 32 prosenttia ja lisätuloprosentti 40,5 prosenttia.  Eläke- tai työttömyysvakuutusmaksua eläkkeestä ei sentään oteta. Hallitus kertoi suureen ääneen, että palkkaveroja alennettiin tämän vuoden alussa. Kun eläketuloni laittaa verohallinnon vuoden 2018 verolaskuriin palkkatuloiksi, tulee veroprosentiksi 24,5 ilman eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Eläkeläisenä maksan siis 7,5 prosenttiyksikköä – useita tuhansia euroja – enemmän veroja kuin vastaavasta palkkatulosta. Maksan eläkkeestäni raippaveroa, jota selvästi suuremmasta palkkatulosta ei tarvinnut maksaa. Käytännössä maksan edelleen eläke- ja työttömyysvakuutusmaksua saamatta niille koskaan katetta.

Miksi tässä näin kävi? Verottaako hallitus todella tietoisesti eläkkeitä rankemmin kuin palkkatuloja? Jos eläketuloja halutaan verottaa rankemmalla kädellä, laitettakoon niille sitten reilusti jokin selvä lisävero, vaikkapa eläkeläisten ylimääräinen terveysvakuutusvero. Nykyisessä systeemissä yritetään selvästi hämärtää ja peitellä syitä eläkeläisten korkeampaan verotukseen, rehellisyyttä ja avoimuutta kiitos.

Verotuksen pitäisi olla mahdollisimman yksinkertaista ja tasapuolista. Nykyinen systeemi on epäreilua ja epätasa-arvoista. Maksan edelleen veroni iloisin mielin, mutta toivon, että kaikki tulot laitettaisiin samalle viivalle ja verotus samanlaiseksi, kiitos.

Ilkka Lehtinen

Page 2 of 3

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén