Risto Siilamaa, Catherine Fredman: Paranoidi optimisti – Näin johdin Nokiaa murroksessa, Tammi 2018
Jorma Eloranta: Hallitus johdon tukena, Alma Talent 2018
Viime vuoden lopulla ilmestyi kaksi Suomen elinkeinoelämän huippuvaikuttajan teosta, joissa korostuu yhtiön hallituksen roolin pohdinta. Valitettavasti molempiin kirjoihin tutustuminen enemmänkin hämmentää lukijaa kuin kirkastaa hallitusammattilaisten työtä.
Risto Siilamaa (s. 1966) kertoo kokemuksistaan Nokian hallituksessa, johon hänet valittiin vuoden 2012 yhtiökokouksessa. Puheenjohtajan nuijaan hän tarttui 2018.
Nokian pitkän historian jokainen toimitusjohtaja on jättänyt yritykseen oman jälkensä. Reilusti yli 150 vuoden yritysikä osoittaa, että yhtiö on kyennyt selviytymään, tulemaan ulos tukalimmistakin vaiheista, usein järisyttävien muutosten kautta.
Siilasmaa keskittyy luonnollisesti omaan kauteensa, joka on toistaiseksi varsin lyhyt mutta dramaattinen vaihe Nokian historiassa. Hänen saavutuksensa ovat jo erityisen hyvät.
Tappiollinen ja kohti lopullista perikatoa syöksynyt matkapuhelinbisnes myytiin 11. hetkellä Microsoftille, joka sittemmin epäonnistui surkeasti ja teki miljardien alaskirjaukset. Nokia ehti vielä saada hölmöltä ostajalta miljardeittain rahaa, minkä voimalla se sai ajettua stagnaatioon ajautuneen Siemensin ulos Nokia Siemens Networksista.
Amerikan kovimmille markkinoille Nokia tunkeutui ostamalla Alcatel-Lucentin. Legendaarinen Bell Labs teknologiasaavutuksineen on nyt Nokian yksikkö.
Yhtymällä on kassa pullollaan, tehokkaaksi saneerattu henkilöstö ja huippuluokan kansainvälinen johtajisto, erittäin arvokas patenttisalkku ja kärkiasema uusien supertietoverkkojen kehittäjänä.
Ei voi vähätellä Ollilankaan nousukaarta. Hänen ajaltaan on yhtiön pörssikurssin huikea kasvu, historian ainoan suomalaisen maailmanluokan kuluttajatavarabrändin luonti ja maailmanmarkkinoiden kiistaton johtotuote.
Nokian historian voi tiivistää vuoden 1968 suuresta fuusiosta, jossa Nokian paperi, kaapeli ja gummitehdas fuusioitiin toimitusjohtajittain: Björn ”Nalle” Weterlund perusti – Kari Kairamo laajensi – Simo Vuorilehto saneerasi – Jorma Ollila nosti – Olli-Pekka Kallasvuo tuhosi – Stephen Elop varasti – Risto Siilasmaa pelasti.
Siilasmaa oli aktiivinen hallitusjäsen, jota perinteinen corporate governance ei hillinnyt. Hän pyrki puheisiin organisaation kanssa ja puuttui muutenkin asioihin, mikä ärsytti puheenjohtaja Ollilaa.
Aivan erilaista näkökulmaa esittää Jorma Eloranta. Siilasmaata 15 vuotta nuorempi hallitushai edustaa perinteistä, säännönmukaista linjaa.
Jo kirjan nimi ”Hallitus toimitusjohtajan tukena” paljastaa toimitusjohtajan avaintekijäksi, ja hallitukselle jää hänen valintansa ja vapauttamisensa sekä täysi tuki toimivalle johdolle. Omistajalle jää vielä vähäisempi rooli.
Tästä Eloranta on kohdannut vaikeuksia valtionyhtiöiden suhteen, etenkin päättäessään menestyksekkään puheenjohtajuutensa Nesteessä, jonka niukka mutta kuitenkin enemmistöomistaja oli Suomen valtio.
Valtionyhtiö on erityinen: omistajan suvereeni edustaja, nykyään omistajaohjausministeri vaihtuu yleensä vähintään neljän vuoden välein. Hän on poliitikko, jonka vitaali mielenkiinto kohdistuu vaaleihin. Hän kokee olevansa vastuussa äänestäjille, joiden tunnot hän ottaa huomioon, ei niinkään jollekin firmalle.
Poliittinen demokratiavaltio omistajana on omalla tavallaan vaativa. Silti perinteisesti valtioyhtiöiden toimitusjohtajat ovat usein pitäneet johtamiaan yrityksiä kuin omiaan, vaikka heillä ei olisi lainkaan omistusta.
Hallituksen tehtävä tosiaan on ollut tukea toimitusjohtajan ”viisaita ja pitkäjänteisiä” päätöksiä. Jos omistaja on yhtiökokouksessa ottanut silmätikukseen vaikkapa hallituspalkkiot kuten Nesteessä, on se ”vastuuton ja kokematon, ellei peräti tyhmä”.
Näin kävi Nesteessäkin, mikä on yllätys. Onhan Elorannalla, jos kenellä, kokemusta politiikastakin.
Nuori mies valittiin SDP:n kultaisella vuosikymmenellä, 1970-luvulla, Suomen ylioppilaskuntien liiton pääsihteeriksi demarina, joka sittemmin mm. työskenteli kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan (sd) poliittisena sihteerinä. Poliittisesta taustastaan Eloranta ei kirjassaan mainitse puolta sanaa ja liekin täysin irtaantunut nykydemarien menosta.
Turhaan Eloranta kainostelee. Juuri politiikan ja yhteiskunnan ymmärrys olisi hänen valttinsa suomalaisten yritysjohtajien massassa.
Hänellä voisi olettaa olevan kyky ja ymmärrys siihen, että poliittisesti kuumatkin asiat ovat hoidettavissa, kunhan perustelut ja viestintä esitetään selkeästi niin, että faktojen lisäksi niiden merkitys ja tunneaspektit otetaan huomioon.
Ilman kunnollista tarinaa kuumien poliittisten perunoiden työntäminen poliittisen päättäjän käsiin ei onnistu, koska ne tuhoavat hänen poliittista asemaansa. Valtion omistajaohjaus ja etenkin Solidium ovat hämmästyttävän avuttomia neuvojia näissä.
Toimitusjohtajalta – ja hallituksesta – vaaditaan osakeyhtiölakia laveampi ymmärrys ja osaaminen. Muuten tulee vaara siitä, että hallituksen työ yrityksen hienon menestyksen ja markkina-arvon monikertaiseksi lisäämiseksi jää vaille ansaitsemaansa tunnustusta.
MATTI SAARINEN
