Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.

Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.

SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä  Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.

Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.

Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.

Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.

Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.

Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.

Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.

Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.

Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.

Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.

Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.

Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.

Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.

Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet.  Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.

Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.

Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.

Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.

MATTI SAARINEN