Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti ministeri Sanni Grahn-Laasosen aikana valtion kulttuuripanostusten uudistamishankkeen. Asia on tärkeä, sillä se koskee kattavasti kaikkea esittävää taidetta kuten teattereita, orkestereita, oopperaa, tanssia, sirkusta ja museoita.
Uudistuksen tarve on polttava. Nykyiset lait ovat vakavasti haitanneet taidekentän uudistumista ja estäneet uuden tulemista.
Laki nimittäin määrittää ne taidelaitokset, jotka saavat valtiolta rahaa ja määrää rahoituksen perusteeksi henkilötyövuosien määrän! Rahoitus suosii siis hallintoa, ei luovuutta, laatua, yleisön tavoittavuutta, kansainvälistä tunnustusta!
Laajan valmistelun jälkeen ministeriö julkaisi uuden mallin, jonka luokitukset sallisivat myös uusien, hyvien tulokkaiden saada valtion rahoitusta. Vakiintuneiden kulttilaitosten kuten kansallisoopperan lisäksi olisi kuuden ja kolmen vuoden sekä myös hankekohtaisia rahoituksia. Oli odotettavissa, että valtionapujensa pysyvyydestä huolehtivat taidelaitokset kuten kaupunginteatterit ja -orkesterit tai oikeammin niiden palkatut hallinnot tekivät parhaansa pitääkseen ikiaikaisen valtionapunsa.
Edelleenkin lakiluonnosten useimmiten toistuva sana on henkilötyövuosi. Kulttuuripoliittinen uudistusohjelma notkahtikin työllisyyspoliittiseksi ohjelmaksi. Silti uudistus vapauttaisi Suomen esittävän taiteen kenttää vanhan järjestelmän tukahduttavista kahleista.
Nyt kyse on siitä, uskaltaako nykyinen kulttuuriministeri, sinisten Sampo Terho uudistaa vai saako Kuntaliiton ja kumppanien vastustus hänet empimään. On selvää, että muutoksen vastustajat ovat aina äänekkäämpiä kuin uuden luojat. Aina on helpompi heittää kapuloita rattaisiin kuin edetä uusiin näkymiin.
Ministerillä on paljon muutakin allaan kuin kulttuuri – urheilu ja Eurooppa sekä tietysti uusi puolue. Riittääkö uudistamisen halu ja voima?
Uudistus on välttämätön. Nostan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesterin, jonka tunnen hyvin. Suhteellisen nuorena orkesterina, tosin jo 20 vuotta toimineena, se ei kuulu nykyisen lain määrittämiin. Orkesteri on kivunnut kunnianhimoisin ponnistuksen genrensä huipulle, mistä todistavat sen jatkuvasti saamat kutsut barokin suurmaihin vaativimpien yleisöjen eteen.
Orkesteri tuotti juuri oopperahelmen Musiikkitaloon. Kadonneeksi luullun Kustaa Vaasa -barokkioopperan näkivät Helsingissä ensimmäiset ihmiset 200 vuoteen.
Mozartin aikalaisen ja tasavertaisen kilpailijan Leopold Koželuchin partituurin kaivoi barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen Prahan kirjaston kätköistä. Hieno ja kekseliäästi toteutettu oopperaesitys sai yleisöltä ja kriitikoilta Suomessa ja kansainvälisesti varauksettoman kiitoksen.
Yhteiskunnan rahoitus tälle Suomen musiikkielämän rikastajalle ja kansainväliselle tähdelle on runsaat neljä euroa myytyä lippua kohden. Kansallisoopperan jokaista pääsylippua tuetaan verovaroin 230 eurolla, Helsingin kaupunginorkesteria 200 eurolla per lippu.
Helsingin barokkiorkesteri on Suomen klassisen musiikin konserteista omarahoitteisin: Lähes 90 prosenttia rahastaan se kerää konserttilipuista, levyistä, kiertueista sekä kulttuuria ymmärtäviltä säätiöiltä, jotka totisesti eivät käytä henkilötyövuotta perusteena vaan osaavat arvioida laatua. Monilla muilla prosenttiluku on päinvastoin.
Tämä on vain yksi esimerkki nykyjärjestelmän vinoudesta ja uuden estämisestä. Harmi, ettei Sitra, joka auttoi ministeriötä uudistuksen valmistelussa, katsonut kansainvälisiä malleja siitä, miten investointi kulttuuriin tuo parhaan yhteiskunnallisen tuoton. Malleja löytyy.
MATTI SAARINEN
