Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Page 2 of 3

PAAVO TEKEE SEN TAAS

Viime aikoina moni on hieronut silmiään ja korviaan kuunnellessaan uutisia. Paavo Väyrynen on erotettu omasta kansalaispuolueestaan, jonka ainoa jäsen hän tovi sitten oli. Paavo oli kuulemma väärinkäyttänyt huomattavan summan puolueensa tai omia varoja presidentinvaalien yhteydessä. Puolue piti kaksi erillistä virallista kokousta, joissa valittiin molemmissa uusi puoluejohto. Puolin ja toisin uhattiin ylimääräisellä tilintarkastuksella, tutkintapyynnöllä ja rikosilmoituksella. Oikeus on sittemmin jäädyttänyt Paavon  erottamisprosessin puolueesta. Kaikki meni ja menee juuri kuten hyvässä draamassa pitääkin mennä. Ensin tapahtuu rikos, sitten asiaa tutkitaan sopivasti muutamia kuukausia ja lopulta syyllinen selviää ja hyvä saa palkkansa. Kyllä Paavo hyvän käsikirjoituksen ja näyttelemisen taidon osaa.

Kun miettii Väyrysen viime vuosien toimintaa, kaikki vaikuttaa selvältä ja loogiselta. Jo presidentinvaalien yhteydessä Paavo syytti mediaa siitä, että hän ei saa tarpeeksi huomiota. Jos ei saa huomiota pitää tehdä jotain tullakseen huomioiduksi. Pitää provosoida jos haluaa tulla provosoiduksi. Paavo katsoo, että häntä kohdellaan keskustapuolueessa ja julkisuudessa epäreilusti. Toimet Kepusta erottamiseksi ovat epäoikeudenmukaisia ja laittomia. Paavon johtamaa puolueosastoa on vaikea erottaa, vaikka pyydetyt ammattijuristien lausunnot tähän mahdollisuuden antavatkin. Ilman Kepusta erottamista Väyrynen haastaa Sipilän puoluejohtajakisassa. On tuiki epätavallista, että toisen puolueen jäsen on ehdolla toisen puolueen puheenjohtajaksi. Näin voi tapahtua vain Kepussa ja homman voi toteuttaa vain kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen.

Miten tarina sitten etenee. Pienen vedon kera veikkaan sen menevän seuraavasti:

  1. Pienen sanaharkan jälkeen Väyrynen tunnustaa tulleensa erotetuksi kansalaispuolueesta, ainakin väliaikaisesti.
  2. Tämän jälkeen hän voi kaikkien, myös Sipilän, hyväksynnällä osallistua Kepun puoluejohtokisaan ja saa tapahtumista ylimääräistä näkyvyyttä ja potkua.
  3. Kesän puoluekokouksessa Paavo häviää puheenjohtajakisan selvänumeroisesti.
  4. Pian Kepun puoluekokouksen jälkeen kansalaispuolueen sisällä päästään ”yllättäen” sopuun Väyrysen asemasta ja hän jatkaa toimintaa puolueen johtotehtävissä.
  5. Syksyllä Väyrynen jättää europarlamentin ja palaa eduskuntaan muodostaen oman eduskuntaryhmän kansalaispuolueen nimen alla  ja siirtyy alkiolaiseen oppositioon. Paavo jatkaa elämäänsä entistäkin suurempi pilke silmäkulmassa.

Koko tämän episodin ajan Paavo on vetänyt Kepun, Sipilän ja koko median kölin alta moneen kertaan. Kyllä riittää Keminmaalla naurua kyllikseen.

 

Ilkka Lehtinen

Valtio myy omaisuuttaan polkuhinnalla—Telian, Sammon ja Talvivaaran tarina

Valtion omaisuudenhoitoyhtiö Solidium myi viimeiset Telia osakkeensa helmikuun alussa halvalla. Yhtiön omistusta valtio on onnistunut myymään aina silloin, kun osakekurssi on ollut alimmillaan niin kuin nytkin (3,8 euroa/kpl.). Valtio sai kaupasta noin 500 miljoonaa euroa.

Miksi Sipilän hallitus antoi Solidiumin myydä yhden parhaimmista osingonmaksajistaan, joka tänä keväänä olisi maksanut osinkotuottoa noin viisi prosenttia osakkeelta. Osinkotuotto tarkoittaa osingon ja osakkeen hinnan suhdetta. Osakkeen myynnin tekee vielä kummallisemmaksi se, että valtio saa nyt lainaa noin kahden prosentin korolla. Eikö lainarahalla olisi tässä tilanteessa ollut järkevää ostaa Telian osakkeita?

Tällä vuosikymmenellä valtio on myynyt Telia-osakkeitaan seitsemän kertaa ja lähes aina silloin, kun yhtiön osakekurssi pörssissä on ollut alamaissa. Esimerkiksi syyskuun alussa vuonna 2013 valtio myi 68 miljoonaa Telian osaketta vähän yli kolmen euron kappalehintaan, jolloin yhtiön osakekurssi oli alimmillaan tällä vuosikymmenellä. Viime vuoden alussa yhtiön osakkeiden myynti onnistui vähän paremmin noin 4,5 euron kappalehintaan.

Valtio on saanut Telian osakepotistaan yhteensä huikeat yli 3,5 miljardia euroa tällä vuosikymmenellä. Miksi valtio on myynyt voitollisen ja hyvän osingonjakoyhtiön, joka olisi maksanut osinkoina vuosittain miljoonia valtion kassaan .

Vuonna 2000 Suomen valtion kokonaan omistama Sonera lähti pääministeri Lipposen ja valtiovarainministeri Niinistön johdolla ostamaan ns. umts-toimilupia 4, 3 miljardilla eurolla. Taivasosuuskauppa oli yksi Suomen valtion pahimmista bisnesmokista, koska pari vuotta myöhemmin sijoitukset olivat muuttuneet arvottomiksi. Telia osti Soneran vuonna 2002, jolloin yhtiö kastettiin Telia-Soneraksi. Ruotsin valtio omisti yhtiöstä osakkeista 46 prosenttia ja Suomen valtio 19 prosenttia. Loppu onkin enää historiaa, tarinaa siitä mitä tapahtuu kun omistajaohjausta ei ole ja kun osakemyyntejä ohjaa ideologia.

Sammon osakkeiden myynti noudattelee tätä sama surullista vuosikymmeniä kestänyttä kauppatapaa: Valtio myy kruununjalokiviyhtiöitään ja ostaa roskafirmojen osakkeita tilalle. Pitääkö valtion edistää hevosalan koulutusta ja metsäpalveluja verovaroin?

Vuonna 2000 demari- ja kokoomusvetoinen hallitus päätti yhdistää Postipankin ja pörssissä noteeratun yksityisen vakuutusyhtiö Sammon. Junailussa valtiosta tuli pörssiyhtiö Sampo-Leonian omistaja 40 prosentin osuudella. Paavo Lipposen hallitus alkoi välittömästi myydä osakkeita suunnatuilla anneilla työeläkeyhtiö Varmalle ja ulkomaalaisille pääomasijoittajille.

Valtion kassaan kaupoista kilahti runsaat 1300 miljoonaa euroa. Osakkeiden myynti sijoittuu Suomen valtion tekemistä bisnesmokista kärkipäähän. Jos valtio olisi tehnyt wahlroosit ja antanut osakepotin kasvaa, niin vuonna 2015 osakepotista olisi saanut viisi kertaa enemmän eli noin 7000 miljoonaa euroa eli 7 miljardia.

Erinomaisen kannattava ja voitollinen yhtiö Sampo on maksanut vuosien saatossa miljardiosinkoja omistajilleen ja myös Suomen valtiolle satoja miljoonia, vaikka valtion omistusosuus yhtiössä on huvennut osakemyyntien seurauksena. Viimeksi valtio myi vuonna 2014 Sammon osakkeita noin 450 milj.euron kauppahintaan. Vielä viime vuonna valtio sai osinkoja yhtiöstä yli 170 milj. euroa.

Onko valtionyhtiöiden järjettömällä yksityistämisellä tarkoitus myydä veronmaksajien rahoilla perustetut yhtiöt mihin polkuhintaan tahansa tuotoista piittaamatta. Samaan aikaan on työllisyys- ja aluepoliittisin perustein upotettu veronmaksajien rahoja ainakin miljardin verran Talvivaaran kaivoshankkeeseen.

Vuosi sitten pääministeri Sipilän todisti, että Sotkamossa on tapahtunut ihme. Jo aikaisemmin tähän ihmeeseen sijoittivat presidentti Sauli Niinistö ja entinen ministeri Paula Lehtomäki, joka nyt valvoo valtion omaisuudenhoitoyhtiön Solidiumin hallituksessa pääministerin luottoihmisenä valtionyhtiöiden yksityistämistä. Pieni piiri pyörii.

Seppo Konttinen

TANNER JA SOSIALIDEMOKRATIAN VUOSISATA

Lasse Lehtisen teosjärkäle, yli 800-sivuinen ”Tanner – itsenäisen Suomen mies” kuvaa kiintoisasti myös suomalaisen sosialidemokratian taivalta halki viime vuosisadan rajuimpien aikojen. Väinö Tanner liittyi puolueeseen heti, kun se perustettiin 1899, ja hänestä tuli Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan nuorin jäsen, 26-vuotiaana.

Tanner vastusti väkivaltaa, mistä tuli elinikäinen ja kohtalokas välirikko O. W. Kuusisen kanssa. Stalinin kuiskaaja piti huolen siitä, että Tanner oli pysyvästi persona non grata Moskovan silmissä.

SDP:n puheenjohtajana 1918-1926 sekä 20-40-lukujen moninkertaisena ministerinä ja pääministerinä  Tanner oli Suomen vahvin poliitikko – puhuttiin Tannerin tasavallasta. Hänen johdollaan Elannosta tuli Pohjoismaiden suurin osuustoimintaliike, josta versoi monenlaista punapääoman yritystä. Moskovan ääni kuului, kun Tannerkin haettiin leivättömän pöydän ääreen ja tuomittiin sotasyyllisenä.

Valinta toista kertaa SDP:n johtoon 1957 aiheutti puolueen hajoamisen ja pitkän oppositiokauden. Poliittinen ura päättyi 1963, kun kolmaslinjalaiset Paasion johdolla ottivat komennon puolueessa.

Tanner kuoli 1966, joten hän ei ehtinyt nähdä SDP:n nousua vallan huipulle eikä edes oma rehabilitaatiotaan, ei demaripresidenttejä eikä Neuvostoliiton hajoamista. Eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö, ja suurten ikäluokkien nuoret poliitikot kiipesivät SDP:n nostamina kansakunnan kaapin päälle.

Paasion nappulaliigasta alkoi demarien hallitsema 70-luku. Kekkosen kanssa oli sovittu ja asetuttu tukemaan tätä SDP:n entistä arkkivihollista. Sorsa huomioitiin Neuvostoliitossa, jopa Suomen mahdollisena tulevana johtajana.

Käytännössä SDP sai otteeseensa koko sisäpolitiikan, kepu sai maatalousrahat ja kokoomus pidettiin syrjässä. Koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, valtion nopeasti kasvaneessa virkabyrokratiassa ulkoministeriötä ja Supoa myöten, halki koko suomalaisen yhteiskunnan näkyi demarien dominanssi. Forssan kokouksen päättämät tavoitteet toteutettiin. Demarit olivat kukkulan kuningas.

Kekkosen pitkää kautta seurasi demaripresidenttien 30 vuotta. SDP, ei enää maalaisliitto, valitsi hallituskumppanit, väliin kepun, väliin kokoomuksen. Lipponen veti päättäväistä linjaa, vei Suomen Eurooppaan, vakautti taloutta, uudisti rakenteita, varmisti Vuosaaren sataman, jopa Mäkelänrinteen uimakeskuksen, monet asiat kovasta kritiikistä välittämättä.

Tannerille uskallettiin veistää ja paljastaa patsas. Lehtisen kirjakin on kunnianpalautusta.

Vuosisadan lähestyessä loppuaan alkoi mureneminen. Yhteiskunta muuttui, etenkin työelämä, SDP jämähti vanhaan. Se oli kuin tehtävänsä tehnyt.

Työn luonne muuttui. Tehtaita automatisoitiin, digitaalisuus tuli kaikkeen, missä se lisää tehoa – ja sellaista on paljon, kaikkialla. Yksilöllisyys korostui, perinteinen poliittinen liturgia menetti voimansa.

Lyhytaikaisia työsuhteita tekevät ”pätkikset”, kovin niukalla elävät itsensä työllistäjät, uran vaihtoon pakotetut ja työttömät jäivät vaille SDP:n ja sen vahvimman liittolaisen ja suurimman tukijan, ay-liikkeen, huomiota. Nuori älymystö pakeni vihreisiin, ja kokoomus kahmi kannatusta joka puolelta.

Edes oppositioon ajautuminen ei auttanut. Politiikkakin muuttuu, puolueet häviävät kansanliikkeille.

Kummallista, että SDP ei pysty uudistumaan. Uutta ajatusta ja näkemystä tarvitaan, mutta sitä ei tule, vaikka sen voisi nähdä SDP:n tehtäväksi – pitkän kaaren jatkamiseksi nykyajan vastauksin.

Huutavan ääniä korvesta kuuluu, mutta heidät lannistetaan ja hiljennetään. Jää vain takertuminen vanhaan, saavutettujen etujen puolustamiseen. Jopa vasemmistoliitto on kyennyt uudistumaan ja nykyaikaistumaan kamalasta viitetraditiostaan huolimatta.

Muutos on sana, joka hirvittää Hakaniemen bunkkereissa. Niissä halutaan säilyttää, pitää kynsin hampain vanhasta kiinni. Jako työmiehiin ja patruunoihin on kadonnut, akseli on kääntynyt niin, että se on pikemminkin vientiteollisuuden ja kotimaan palvelujen välissä.

Miten paljon vaikeammat olivatkaan Tannerin ja hänen demaritoveriensa olosuhteet.  Elannon 36-vuotias toimitusjohtaja piti Elannon pystyssä kansalaissodan riehuessa Helsingissä. Demarienkin kansanedustajia muilutettiin.

Silti Tanner vei joukkonsa kanalliseen yhteistuntoon, jolla selvittiin sodista. Hän pärjäsi läpi linnatuomionsa, kirjoitti 2 000 sivua vahvaa tekstiä, ja palasi Kekkosen, kotikommunistien ja Neuvostoliiton vainosta välittämättä vanhoihin tehtäviinsä. Lehtinen, joka toki on puolensa valinnut ja pitänyt, arvioi, että Tanner onnistui viivästämään Suomen luisumista suomettumiseen 20 vuodella.

Tanner pantiin sivuun, kun uudet ajat vaativat uudet johtajat, jotka nauttivat suurimman vallan hedelmät 70-luvulla. Sittemmin poistui Kekkonen, Neuvostoimperiumi loppui ja demarien dominanssiajat olivat ohi.

Näyttää siltä, että luisun katkaisu vaatii jälleen uudet kasvot ja ajan vaatimat rohkeasti uudenlaiset ajatukset. Jännittävää nähdä, pystyykö SDP tällaiseen muutosloikkaan. Poliittisen kentän mullistukset ja yhteiskunnan muutokset suorastaan tyrkyttävät mahdollisuutta siihen.

MATTI SAARINEN

VALTIONYHTIÖ ON ERITYINEN

Suomessa on pitkään jatkunut pulina siitä, miten hankalaa valtiolle on pörssiyhtiön omistaminen. Omistajaohjauksen ristikseen saaneen ministerin taivalta on kuvailtu ”kuolemanlaaksoksi”, josta on lähes mahdoton selvitä ehjänä.

Valtioneuvoston omistajaohjausyksikön päällikön ura katkesi kananlennoksi, kun päättävä ministeri varsin suorasukaisesti ilmaisi epäluottamuksensa. Jo aiemmin saivat valtion pörssiosakkeiden päällä istuvan Solidiumin hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja äkkilähdöt. Aikanaan Fortumin toimitusjohtaja meni vaihtoon haukuttuaan yhtiökokouspuheessaan ministerin.

Toimitusjohtajat harmittelevat, että poliitikot unohtavat sovitun, kun julkinen meteli tulee päälle: ”Virkamiesten kanssa asiat sujuivat, mutta kun mentiin eduskuntaan, oli helvetti irti,” Miten tämä on näin vaikeata?

Valtio on omistajana monella tapaa erityinen. Se on tietysti, demokratiassa, hyvin poliittinen. Sen päättäjät valitaan vaaleilla tietyin välein. He ovat vastuussa äänestäjilleen, eivät jollekin firmalle.

Yritysjohtajat, jopa yhtiöiden hallitukset, vetoavat osakeyhtiölain 5 §:ään: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Näin laki sanoo.

Mutta eihän laki riitä kansalaisen, ei edes yrityskansalaisen, käyttäytymisen koodiksi. Yrityksiltä vaaditaan myös yhteiskunnan ymmärrystä. Moni toimitusjohtaja, joka on täyttänyt lain kirjaimen, tuottanut jopa hyvin runsasta voittoa osakkeenomistajille, kokee kärsivänsä karkeaa vääryyttä, kun media hyökkää jotakin hänen yksittäistä, välttämätöntä päätöstään vastaan ja poliitikot jättävät hänet julkisuuden vainon armoille.

Yritysten yhteiskuntavastuusta pidetään paljon puhetta. Yksityinen osakeyhtiö on suhteellisen yksinkertainen tapaus. Se hoitaa omat asiansa, joihin politiikalla ei ole erityistä sanomista.

Omistukseltaan hajautuneessa pörssiyhtiössä johto on kukkulan kuninkaana ja voi tehdä aika lailla mielensä mukaan. Lähinnä kehno tulos ja sen myötä romahtava pörssiarvo luovat painetta muutokseen.

Valtion kokonaan omistaman pörssiyhtiönkin johtaminen on varsin suoraviivaista. Sehän on tavallaan valtion yksikkö, joka tekee juuri niin kuin omistaja edukseen näkee eli kuten valtio käskee.

Jännittävimpiä vaiheita kohtaavat valtion osin tai jopa enemmistöllä omistamat pörssiyhtiöt. Hallitus on vastuussa kaikille osakkeenomistajille, niin pienimmille kuin suurimmalle, jolla on ratkaisuvalta yhtiökokouksessa.

Poliitikon äänestäjät eivät jaksa ymmärtää, miksi hän ei puutu yksinkertaisella enemmistövallallaan valtion omistaman yrityksen tekemiin joukkoirtisanomisiin, tehtaiden sulkemisiin, tuotannon siirtoon ulkomaille, johdon palkkioihin, verosuunnitteluun ja muihin suurta julkista huomiota synnyttäviin toimiin. Todellisuudessa ministeri on usein autuaan tietämätön pörssiyhtiön toimista, kun toimittajat aamuvarhaisella alkavat kärttää hänen selitystään tai edes kommenttia.

Suoraviivainen selitys, että yhtiö hoitaa omat asiansa, ei kansalle riitä. Wallenbergit, joiden periaate on ollut vaikuttaa vaan ei näkyä, ovat kyllä pystyneet firmojaan ohjaamaan, samoin kulloinenkin Herlin, ja Erkon sana kuultiin pörssiyhtiö Sanomassa. Miten on mahdollista, että ministeri ei voi tehdä mitään, kysyvät äänestäjät.

Valtion tahto on monitahoisempi kuin jonkun omistajaperheen, jonka piirissä siinäkin voi olla hyvin kummallisia ilmiöitä ja vaiheita. Toisaalta demokraattisen edustuksellisuuden periaate on aivan selvä: Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, ministerillä on valta päättää toimialallaan. Ministeri voi aivan hyvin määritellä valtion tahtoa omistustensa suhteen.

Valtio-omistaja vaatii taustansa takia erityistä huomiota. Johdon on kyettävä perustelemaan päätöksensä, hankalatkin, niin, että ne kestävät julkisenkin tarkastelun eivätkä vedä suurinta omistajaa vahingolliseen kohinaan.

Johdolta vaaditaan politiikan ymmärrystä, yhteiskunnallisten signaalien ja ajattelujen tunnistamista sekä selkeätä viestintää, joka perustelee välttämättömät toimet ymmärrettävästi, uskottavasti, kiinnostavasti ja hyväksyttävästi. Tämä on täysin mahdollista, ja jotkut firmat osaavat sen, jotkut möhlivät toistuvasti.

Oletus on, että johto ei suinkaan tee kipeitä päätöksiä pahuuttaan, vahingoittaakseen henkilöstöä, näivettääkseen suomalaisia paikkakuntia tai tuhotakseen suomalaista työllisyyttä. Aivan varmasti on parempia syitä, jotka voidaan kokea myös yleisön mielessä hyväksyttäviksi, kun ne pitävästi perustellaan ja oikein viestitään.

Uusi johtajapolvi on hyvin koulutettua, erittäin ammattitaitoista ja osaa päätyönsä, yhtiön arvon lisäämisen. Laaja yhteiskunnallinen näkemys ja harrastus ei heitä useinkaan kiinnosta.

Eräs valtion pörssiyhtiön hyvää työtä ja tulosta tehnyt toimitusjohtaja sanoi, että hän ennen valintaansa nimenomaisesti vaati vastauksen yhteen kysymykseen: Tuleeko minusta pörssiyhtiön vai valtionyhtiön toimitusjohtaja? Hallituksen puheenjohtaja ja omistajaohjaus vastasivat, että pörssiyhtiön. Vastaus on tietenkin väärä.

Hänet valittiin pörssinoteeratun valtionyhtiön johtoon, ja se vaatii omanalaisensa erityisosaamisen yhtiön johtamisessa. Hän tarvitsee tuekseen yhteiskunnallista ymmärrystä.

Vielä tärkeämpää tämä osaaminen on omistuksen nivelkohdassa, omistajaohjauksessa ja Solidiumissa, joissa pitää hallita viestintä molempiin suuntiin. Juuri tässä ne ovat kompuroineet ja aiheuttaneet harmia ministerilleen.

Yhteiskunnallinen ja ympäröivän maailman ymmärrys ei nykymaailmassa ole kohtuuton vaatimus kenellekään, jolle on uskottu merkittävä vastuu. Itse asiassa se on välttämätöntä muillekin kuin valtionyhtiölle.

Suomi, jossa valtiolla on edelleenkin suhteellisen paljon yritysomistusta, voisi jopa aurata kehitystä, näyttää, että valtiokin voi ja osaa olla hyvä omistaja, jonka mukanaolo on omiaan lisäämään yrityksen arvoa. Valtio on kuitenkin taloudellisesti vakaa osakas, tavallaan takuu muille omistajille.

MATTI SAARINEN

YRITYSTUKIA ON MAHDOTONTA LEIKATA

Mitä yhteistä on Tuuliwatilla, Viking Linella, Kasvuryhmä Suomella, Mandatumilla, Aapajärven jahdilla, HK-Scanilla ja S-ryhmällä? Nämä yritykset ja yhdistykset ovat saaneet yritystukia vuonna 2106 valtion maksamasta 4, 1 miljardin euron yritystukipotista. Poliitikkojen jakamilla veroeuroilla on tuettu tuulivoiman rakentamista, huviristeilyä, kannattavia pörssiyhtiöitä, kelo-iglujen ja pitkospuiden rakentamista ja perhetyötä sekä keskittynyttä ruokakauppaa.

Kukaan ei ole vuosikausiin pystynyt selvittämään, millä perusteilla yritystukia jaetaan. Ekonomistit ja virkamiehet ovat vuosikausia toistelleet yritystukien vääristävän kilpailua ja lisäävän kansantalouden tehottomuutta. Viesti ei ole mennyt perille, yritystukien määrä kasvoi 4,1 miljardiin euroon vuonna 2016. Jos tukipottiin lisätään vielä maatalouden kansallinen tuki (runsaat 1 miljardia euro) ja alennetut alv-kannat ( yhteensä 3 miljardia euroa), nousee tuki käsittämättömään 8 miljardiin euroon.

Tehottomien ja haitallisten tukien lista on loputon, esimerkkeinä uusiutuvan energian tuki, energiaintensiivisten yritysten veronpalautus, maatalousyrittäjien, turkistuottajien ja poronhoitajien lomituspalveluiden rahoitustuki ja niin edelleen.

Poliittiset päättäjät ja yritystukien saajat perustelevat tätä käsittämätöntä miljardipottia työpaikoilla ja kilpailukyvyllä. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on todennut julkisuudessa: ”En ole valmis ottamaan sitä riskiä, että menetämme työpaikkoja”. Onko porvariministeri todella sitä mieltä, että veronmaksajien rahoilla tuetaan konkurssiyritysten työpaikkoja tai S-ryhmän kilpailukykyä ruokamarkkinoilla, jossa ei ole olemassa edes kilpailua.

Kasvuryhmä Suomi ry. sai vuonna 2016 toimintaansa valtiontukea 134.811,00 euroa. Yhdistys käyttää veromaksajien avustuksia toimintaan, jota kuvaillaan sellaisilla iskulauseilla kuin ”yrittäjyys takaisin yrityksiin” ja ”Suomi kohti kukoistavaa yrittäjähenkistä yhteiskuntaa”. Kasvuryhmän takana näitä hienoja tavoitteita ovat ajamassa muun muassa Suomen rikkain mies Antti Herlin ja yritystukia 31 miljoonan euron edestä yrityksilleen Tuuliwatti ja St 1 kahminut miljonääri Mika Anttonen, joka komeili yritystukia saaneiden listan kärkipaikalla vuonna 2016. On aikoihin eletty.

Erilaisia elinkeinotoiminnan verotukia maksetaan kymmenisen miljardia vuodessa. Tähän lukuun sisältyvät esimerkiksi arvolisäveron alennetut verokannat ja energian sekä liikenteen verohuojennukset. Näin tuet pienentävät tietysti valtion kassaa saamatta jääneinä veroina. Esimerkiksi Viking Line sai vuonna 24 miljoonan vuonna 2015 verotuen ja yhtiö maksoi veroja vain parisen miljoonaa.

On turha syyttää yrityksiä hulppeista verotuista. Sanotaan, että ei hullu ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Ja näitä hulluja ovat poliittiset päättäjät, jotka ennen vaaleja yhteen ääneen esittävät miljardien yritystukien leikkaamista. Nyt yritystukien karsimista pohtii Mauri Pekkarisen parlamentaarinen työryhmä, jonka työ näyttä ylivoimaiselta. Ryhmän puheenjohtaja oli aikoinaan luomassa tukiautomaattia tuulivoimalle. Pekkarisen tytär ja vävypoika ovat olleet mukana tuulivoimakonsultointia harjoittavissa yhtiöissä.

Miksi sitten poliitikoille on ylivoimaista karsia ylisuuria yritystukia? Poliitikoille tuet ovat käyttökelpoinen keino jakaa omille äänestäjilleen ja muille sidosryhmille yhteistä hyvää veronmaksajien pussista. Yritystuen saajista löytyy myös kananedustajaehdokkaiden vaalirahoittajia. Kun tämän tietää, ei ole mikään ihme ettei yritystukia leikata.

Seppo Konttinen

RAKASTA TÄSSÄ SITTEN VEROJA

Olen ollut aina iloinen veronmaksaja. Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa koulutus, terveydenhoito, yhteiskunnan rakenteet ym. rahoitetaan veroilla mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Ketään ei jätetä ja heikoimpien puolta pidetään. Hyvätuloiset maksavat yhteisestä hyvästä enemmän kuin pienituloiset. Itse olen aina allekirjoittanut nämä kauniit ja ylevät ajatukset. Periaatteena on myös ollut, että samasta tulosta kaikki maksavat yhtä paljon veroja. Viime vuosina pääomatulojen ja palkkatulojen välistä eroa on yritetty kaventaa, hyvä näin, vaikka suurituloiset maksavat edelleen veroja pienemmillä prosenteilla kuin pelkästään palkkatuloja ansaitsevat keskituloiset. Ilahduttavaa on ollut myös havaita muutamien uusien nuorten yritysjohtajien positiivinen asenne veroihin. Yhteys hyvinvointiin ja yhteiskunnan turvallisuuteen tunnistetaan. Toivottavasti myös eräät vanhat kauppa- ja vuorineuvokset näkisivät saman yhteyden. Aikaisemmin maksetut verot eivät vapauta tämän päivän veronmaksuvelvoitteesta.

Mikä sitten tässä mättää. Itse kuuluin ja kuulun edelleen hyvin tienaavaan väestönosaan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen verotus kuitenkin todella yllätti. Viimeisenä työvuotena maksoin palkastani veroa 29,5 prosenttia plus 8,15 prosenttia eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Yhteensä verot ja eläkemaksut olivat 37,65 prosenttia. Lisätulojen marginaalivero oli 43 prosenttia.

Ensimmäisenä eläkevuotena veroprosentti työtuloja selvästi pienemmästä eläkkeestä on 32 prosenttia ja lisätuloprosentti 40,5 prosenttia.  Eläke- tai työttömyysvakuutusmaksua eläkkeestä ei sentään oteta. Hallitus kertoi suureen ääneen, että palkkaveroja alennettiin tämän vuoden alussa. Kun eläketuloni laittaa verohallinnon vuoden 2018 verolaskuriin palkkatuloiksi, tulee veroprosentiksi 24,5 ilman eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Eläkeläisenä maksan siis 7,5 prosenttiyksikköä – useita tuhansia euroja – enemmän veroja kuin vastaavasta palkkatulosta. Maksan eläkkeestäni raippaveroa, jota selvästi suuremmasta palkkatulosta ei tarvinnut maksaa. Käytännössä maksan edelleen eläke- ja työttömyysvakuutusmaksua saamatta niille koskaan katetta.

Miksi tässä näin kävi? Verottaako hallitus todella tietoisesti eläkkeitä rankemmin kuin palkkatuloja? Jos eläketuloja halutaan verottaa rankemmalla kädellä, laitettakoon niille sitten reilusti jokin selvä lisävero, vaikkapa eläkeläisten ylimääräinen terveysvakuutusvero. Nykyisessä systeemissä yritetään selvästi hämärtää ja peitellä syitä eläkeläisten korkeampaan verotukseen, rehellisyyttä ja avoimuutta kiitos.

Verotuksen pitäisi olla mahdollisimman yksinkertaista ja tasapuolista. Nykyinen systeemi on epäreilua ja epätasa-arvoista. Maksan edelleen veroni iloisin mielin, mutta toivon, että kaikki tulot laitettaisiin samalle viivalle ja verotus samanlaiseksi, kiitos.

Ilkka Lehtinen

RUOTSINMAIKKA ON SANKARI

Kun Ritva Viljanen marraskuussa valittiin Vantaan kaupunginjohtajaksi, sai tärkeä nimitys runsaasti julkisuutta. Ylen ruotsinkieliset tv-uutisetkin haastatteli kaksikielisen Vantaan tulevaa johtajaa. Viljanen halusi puhua ruotsiksi ja oli kirjoittanut vastaukset valmiiksi paperille, josta hän ne luki.

Myötähäpeä alkoi hiipiä katsojaan – ääntäminen oli kuin Paasikiven englanti. Kouluruotsi oli päässyt pahasti ruostumaan.

Viljasen loistava ura, joka käsittää mm. työt Helsingin apulaiskaupunginjohtajana, sisäministeriön kansliapäällikkönä, palvelua kahdessa muussakin ministeriössä, väestörekisterikeskuksen ylijohtajana sekä kaksi akateemista loppututkintoa, ei ole riittänyt toisen kansalliskielemme taitoa terästämään.

Viljanen ei ole poikkeus. Lähes säännönmukaisesti etenkin häntä nuoremman polven suomenkieliset eivät ruotsista juuri piittaa, vaikka ovat ”pakolla” sitä koulussa tuntitolkulla päntänneet.

Viestintäväkeä rekrytoidessa kohtaa ”kympin tyttöjä”, jotka vaikuttavat olevan hyviä kaikessa. Englanti on ääntämistä myöten täydellinen, jokin tai parikin muutakin kieltä innokkaan harrastuksen aihe.

Äärimmäisen harvoin ilmestyy ruotsia osaava viestintäkokelas, ellei nyt satu olemaan suomenruotsalainen, jolloin taas suomen kirjoitus voi kaivata harjoitusta. Mistä moinen välinpitämättömyys toista kotimaista kohtaan, selkeä karttelu?

Silloin harvoin kun ruotsista innostunut nuori aikuinen sattuu puheisiin, on lähes aina selitys tähän poikkeukseen: ”Minulla oli niin hyvä ruotsinmaikka koulussa, että hän sai meidät innostumaan aineestaan.”

Ruotsin tuntien läpivienti nykypolville voi tuntua opettajasta kuin kivirekeä vetäisi. Siksi maikka, joka saa luokan innostumaan ja oikeasti oppimaan, on sankari, jolle kuuluu mitali.

On selvää, että rationaalisin hyötyargumentein keskittymistä ruotsinkieleen on vaikea puolustaa, etenkin nykynuorille. Ruotsia puhutaan maailmassa toki enemmän kuin lilliputtikieli suomea, mutta kansainvälistä työuraa miettivä tietää, että ruotsalaistenkin maailmanyritysten konsernikieli on englanti.

Englannilla, joka tosiasiassa on Suomenkin kakkoskieli, pärjää kaikissa Pohjoismaiden pääkaupungeissa, myös Helsingissä erittäin hyvin. Muutenkin eletään maailmankylässä, jossa englanti dominoi. Se on käytännössä pakollinen, ruotsi ei pitkälle kanna. Suomen kansainvälistyessä ja ”liityttyä Eurooppaan” pohjoismaisen yhteyden korostamisen merkitys on suhteellisesti vähentynyt

Toki olosuhteet ja elämäntiet vaihtelevat. Suomeen hakeutunut pakolainen voi onnekseen joutua vaikkapa Närpiöön tai muualle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Siellä tiettävästi osataan kotouttaa, integroida tulokas uuteen outoon kotipaikkaansa, paljon paremmin kuin lähes kauttaaltaan kanta-Suomessa. Voi jopa käydä niin hyvin, että hän oppiikin suomen sijasta ruotsinkielen – aikamoinen laajennus elämän mahdollisuuksiin, kun koko Pohjola avautuu eikä rajoitu vain Suomeen.

On suomenruotsilla merkityksensä ja ansiosta. Runebergistä lähtien se on vaikuttanut suomalaisuuteen ja kansalliseen sivistykseen.

Toivoisi suomenruotsalaisuuden kulttuurin jaksavan kukoistaa ja rikastaa Suomen tulevaisuutta. Ääripääajattelu ei tähän agendaan istu, ei sen enempää ruotsinkielisten eristäytyminen kuin vihapuhe heitä kohtaan.

Järkevälle, käytännössäkin toimivalle kielipolitiikalle on tarve. Pääasiassa suomenkieliset vaikuttajat perustivat vuonna 2010 Kansalliskielet r.y:n, joka haluaa ajaa molempien kansalliskieltemme, suomen lisäksi erityisesti myös ruotsin asiaa. Tätä ajattelua ja ratkaisujen hakua tulisi saada esiin, ääriasenteiden väliin rakentavaksi vaihtoehdoksi. Harmi, ettei yhdistyksestä ole aivan viime aikoina juuri kuulunut.

Matti  Saarinen

HYVÄÄ HINTAVUOTTA 2018

Suomen talous kasvaa nopeammin kuin vuosiin. Kasvusta huolimatta hintarintamalla on hiljaista. Vaikka Euroopan keskuspankin ”setelirahoitus” on edelleen huomattavaa, ei se aiheuta inflaatiopaineita. Tämä on ollut ekonomisteille vaikea paikka, eivätkö vanhat opit enää pädekään? Kiinteistömarkkinat ovat ainoa talouden lohko, joka on ylikuumentunut. Sielläkin hintakehitys on ollut rauhallista, vaikka rakentamisen ja kauppojen lukumäärät ovat olleet huippuluokkaa parin viime vuoden aikana.

Entä miltä hintavuosi 2018 näyttää tavallisen kuluttajan kannalta. Talouden nopeasta kasvusta huolimatta inflaatio on ollut viime vuosina alhainen ja vuosi 2018 ei tuo tähän muutosta. Palkankorotukset ovat liukumineen kahden prosentin tuntumassa ja inflaatio voi pysyä parhaimmillaan yhdessä prosentissa. Palkansaajien ostovoima nousee prosentin verran. Työeläkkeet nousivat vuoden alussa 0,55 prosenttia ja kansaneläkkeet ja siihen sidotut etuudet pysyivät lähes ennallaan. Eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden reaalinen palkkakehitys menee  pakkasen puolelle. Pitää muistaa, että eläkeläisiä ja työttömiä on 1,8 ja työllisiä 2,4 miljoonaa.

Vuoden 2018 yhden prosentin inflaatiosta neljäsosa syntyy valtion ja kuntien verojen ja tariffien nostoista. Kevyen polttoöljyn litrahinta nousee arvonlisäveroineen vajaa kaksi senttiä ja tupakan ja alkoholin hintojen nousut nostavat inflaatiota 0,22 prosenttiyksikköä. Alkoholiveron nousua kompensoi vahvojen oluiden ja lonkeron hintojen lasku niiden tullessa tavallisten ruokakauppojen valikoimaan. HUS:n sairaalamaksujen ja poliklinikkamaksujen nousu nostaa inflaatiota noin 0,05 prosenttiyksikköä. Inflaatiota hidastavat päivähoitomaksujen ja autoveron muutaman satasen alennus.

Raakaöljyn tynnyrihinta pysynee 65 dollarissa ja euron dollarikurssi 1,2:ssa. Yleisen hintatason vakaana pysymisen takaa tuottavuuden viime vuosia nopeampi nousu. Ainoa hintakehityksen ongelma-alue voi olla palvelut. Kustannusten nousua on vaikea korvata lyhyellä tähtäimellä tuottavuuden nousulla.

Elintarvikkeiden nelisen vuotta jatkunut hintojen lasku päättyy, mutta suurempaa nousuakaan ei ole näkyvissä. Tuonnissa ”Kiinailmiö” jatkuu edelleen, eli ainakaan kulutustavaroiden hinnoissa ei ole odotettavissa nousuja.  Asuntojen hinnoissa pientä nousua on odotettavissa pääkaupunkiseudulla, muualla maassa hinnat pysyvät paikallaan tai laskevat hieman. Asuntotuotanto jatkaa lähes ennätystasolla ensi vuoden. Vilkas asuntotuotanto pitää hinnat ja vuokrat kurissa. Vuokra-asuntojen lisääntyvä tarjonta hidastaa vanhojen asuntojen kysyntää pitäen niiden hinnat kurissa.

Terveydenhoidossa kytee pieni inflaatiopoikanen. Sote siirtää terveydenhoidon kustannusvastuun kunnilta maakunnille. Viime vuosina eräät suuret kunnat, Helsinki ja mukaan lukien HUS, eivät ole nostaneet terveydenhoidon maksujaan STM:n ylätasolle. Soten tullessa voimaan, maakunnat nostavat kaikki maksunsa maksimitasolle. Tästä on hyvänä esimerkkinä HUS:n tariffimuutokset tämän vuoden alussa. Liikenteen palveluissa kilpailu kiristyy ja hinnat ovat ennemminkin laskussa kuin nousussa. Kaiken kaikkiaan Suomalaiset voivat aloittaa vuoden 2018 rauhallisesti myös hintojen osalta.

Rauhallista ja hyvää hintavuotta 2018

Ilkka Lehtinen

PIENKAUPPOJEN KUOLINKAMPPAILU

Kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen vuoden 2016 alusta lähtien on johtanut pienten markettien, kioskien ja kyläkauppojen kuolemiin. Taajamien ja lähiöiden ulkopuolella jokapäiväistä leipää joudutaan yhä useammin hakemaan kymmenien kilometrien päästä.

Monissa kunnissa on asukkaiden verorahoilla lähdetty tukemaan liiketilojen remontointia ja alhaisilla liiketilojen vuokrilla pidetty hengissä kirkonkylän viimeistä ruokakauppaa, jotta kuntalaisten ei tarvitsisi lähteä kauppareissulle naapurikuntaan.

Kun Kaakkois-Suomen Rautjärvellä 4000 asukkaan kunnassa Kesko sulki kunnan viimeisen kaupan, oli kuntalaisten 80 000 euron remonttiavustuksella lähdettävä tukemaan uutta kauppiasta. Näin keskusliikkeet ovat onnistuneet siirtää kaupan omat kustannukset veronmaksajille.

Kilpailuviranomaisten hyväksymä kauppa, jossa Kesko osti Siwat ja Valintatalot, johti välittömästi 200 pienkaupan sulkemiseen. Sipilän hallituksen päätökset ovat sataneet suoraan markkinajohtajien S-ryhmän ja Keskon hypermarkettien laariin. Viime vuonna alle sadan neliön suuruisten päivittäistavaramyymälöiden myynti putosi 12,1 prosenttia (PTY), samaan aikaan hypermarkettien myynti kasvoi yli neljä prosenttia.

Vuode 2015 lopulla kauppojen aukioloaikojen avaamista perusteli valtiovarainministeri Aleksander Stubb julkisuudessa sillä, että ”valinnanvapaus lisää työllisyyttä ja tehostaa kilpailua”. Hänen puoluetoverinsa Juhana Vartiainen todisti, että aukiolojen vapauttamisen merkitsee tavalliselle kuluttajille suurempaa vapautta löytää toisensa markkinoilla. Kaupan Keskusliiton toimitusjohtaja Juhani Pekkala pani paremmaksi väittämällä, ettei sääntely edistä kilpailua vähittäiskaupan alalla.

Herrojen perustelut olivat kansalaisille syötettyä pajunköyttä. Miten kauppojen lukumäärän väheneminen lisää kilpailua? Miten kuluttajien valinnanvapaus kasvaa, kun kauppa palvelut karkaavat yhä kauemmaksi kotiovelta ja miten työllisyys lisääntyy kauppapaikkojen vähetessä.

Sipilän hallituksen päätökset ovat yksiselitteisesti johtaneet vähittäiskaupan keskittymiseen kahden suuren S-liikkeen ja Keskon haltuun. Miksi keskusta ei ole kantanut huolta maaseudun näivettymisestä, miksi kokoomusta ei kiinnosta ajaa kauppiasyrittäjien etua. Kun tiedetään puolueiden, kaupan ja vaalirahoituksen välisestä liitosta, vastaus on ilmiselvä. Kunnissa poliittisilla päätöksillä jaetaan parhaita kauppapaikkoja ja rahastetaan samalla rahaa puolueelle ja sen jäsenille. Kaupan päälle tulevat poliitikoille lankeavat kaupan luottamustoimet etuineen.

Vähän aikaa sitten maa- ja metsätalousministeri Juhani Leppä (kesk.) esitti julkisuudessa: ”On erittäin huolestuttavaa, että palvelut uhkaavat entistä enemmän näivettyä (HS. 22.11.).” Lausuntonsa lopuksi ministeri totesi, ”on tehty paljon toimia tällaisen kehityksen pysäyttämiseksi”. Ministerin lausunnot eivät olleet tarkoitettu vitsiksi.

Seppo Konttinen

 

Sote tuo vaiko vie

Viime vuosien kaikki hallitukset ovat sekoilleet Sote uudistuksen kanssa. Sipilän hallitukselle tärkeintä on maakuntahallinto ja valinnanvapaus, tavallinen ihminen on unohtunut. Hallitus ei ole myöskään kertonut mitään konkreettista, miten se aikoo saavuttaa lupaamansa kolmen miljardin säästöt.

Yritetään katsoa ja ymmärtää Sotea tavallisen ihmisen kannalta, miten Soten tulisi toimia ja millaisia ongelma ja karikoita uudistus sisältää. En väitä ymmärtäväni asiasta mitään, toivottavasti joku tietää ja ymmärtää uudistuksen käytännön ratkaisut paremmin.

Ensimmäinen mitä en ymmärrä on se, että ihmisten pitää valita terveyspalvelujen tuottaja määräajaksi. Miksi pitää sitoutua henkilökohtaiseen kokonaispakettiin, miksi ei anneta mahdollisuutta tapauskohtaiseen valintaan.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Minulle tulee flunssa tai jokin muu pieni tarve käydä lääkärissä. Jos terveyskeskus ei ole lähellä tai siellä on pitkä jono, voisin mennä vaikkapa lähimpään Terveystalon toimipisteeseen. Yhteiskunnan kannalta on oleellista, kuinka paljon se maksaa tästä Terveystalolle. Jos yhteiskunta on laskenut, että yksi normaali lääkärinkäynnin hinta on 60 euroa, tulisi yksityiselle toimijalle maksaa palvelusta korkeintaan 50 euroa. Lääkäreiden pitää joustaa taksoissaan ja ymmärtää kansantalouden yksinkertainen kaava hinta*määrä on arvo. Pieni tinkiminen hinnasta korvautuu määrän kasvulla ja kokonaistulot eivät laske.

Seuraava karikko on, kuinka paljon Terveystalo saa lääkärissä käyntini yhteydessä tehdä laboratorio- ja röntgenkokeita ja millä hinnalla. Tähän pätee sama kuten edellä, yhteiskunta laittaa hintakaton näiden palvelujen hinnoille ja määrille. Tähän kuten lääkärissäkäyntiinkin sopisi tarkoin hinnoiteltu seteli, jonka yhteiskunta maksaa.

Entä jos Terveystalon lääkäri haluaisi antaa minulle lähetteen erikoislääkärille. Millä ehdoilla ja millä hinnalla se voisi toimia. Terveystalo maksimoi tietysti hoidon eli laboratorio-, röntgen- ja erikoislääkärin palveluja tuputetaan tappiin asti. Näihin pitäisi saada säädökset, jotta Sotesta ei tulisi yksityisen terveydenhoidon kultakaivosta.

Entä sitten, jos erikoislääkäri haluaa ohjata potilaan johonkin jatkotoimenpiteisiin, millä perusteilla hän saisi tehdä niin ja kuka jatkotoimenpiteet tekisi ja millä hinnalla. Ongelmaksi tulee nykyisten yhteiskunnan erikoissairaanhoidon ja yksityisten sairaaloiden työnjako. Julkisen terveydenhoidon pitää aina ja joka tapauksessa kyetä tekemään nämä toimenpiteet. Jos uudessa järjestelmässä toimenpiteet ohjataan osittain yksityiselle puolelle, tulee julkiselle puolelle tyhjäkäyntiä. Tämä tulee yhteiskunnalle kalliiksi ja Sote säästöt voidaan unohtaa.

Meillä on hyvä viiden Yliopistollisen sairaalan verkosto täydennettyä 16 keskussairaalalla. Eikö pitäisi ottaa järki käteen ja rakentaa sekä kehittää koko Sote uudistus nykyisten viiden Yliopistollisen sairaalan ympärille. On aivan varmaa, että yksityiselle sektorille jää tehtäviä perus- ja erikoissairaanhoidon alueella. Ei pilata nykyistä kansainvälisestikin katsottuna tehokasta järjestelmää.

Ilkka Lehtinen

 

Page 2 of 3

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén