Valtiomahti

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Page 2 of 3

VALTIONYHTIÖ ON ERITYINEN

Suomessa on pitkään jatkunut pulina siitä, miten hankalaa valtiolle on pörssiyhtiön omistaminen. Omistajaohjauksen ristikseen saaneen ministerin taivalta on kuvailtu ”kuolemanlaaksoksi”, josta on lähes mahdoton selvitä ehjänä.

Valtioneuvoston omistajaohjausyksikön päällikön ura katkesi kananlennoksi, kun päättävä ministeri varsin suorasukaisesti ilmaisi epäluottamuksensa. Jo aiemmin saivat valtion pörssiosakkeiden päällä istuvan Solidiumin hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja äkkilähdöt. Aikanaan Fortumin toimitusjohtaja meni vaihtoon haukuttuaan yhtiökokouspuheessaan ministerin.

Toimitusjohtajat harmittelevat, että poliitikot unohtavat sovitun, kun julkinen meteli tulee päälle: ”Virkamiesten kanssa asiat sujuivat, mutta kun mentiin eduskuntaan, oli helvetti irti,” Miten tämä on näin vaikeata?

Valtio on omistajana monella tapaa erityinen. Se on tietysti, demokratiassa, hyvin poliittinen. Sen päättäjät valitaan vaaleilla tietyin välein. He ovat vastuussa äänestäjilleen, eivät jollekin firmalle.

Yritysjohtajat, jopa yhtiöiden hallitukset, vetoavat osakeyhtiölain 5 §:ään: ”Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille”. Näin laki sanoo.

Mutta eihän laki riitä kansalaisen, ei edes yrityskansalaisen, käyttäytymisen koodiksi. Yrityksiltä vaaditaan myös yhteiskunnan ymmärrystä. Moni toimitusjohtaja, joka on täyttänyt lain kirjaimen, tuottanut jopa hyvin runsasta voittoa osakkeenomistajille, kokee kärsivänsä karkeaa vääryyttä, kun media hyökkää jotakin hänen yksittäistä, välttämätöntä päätöstään vastaan ja poliitikot jättävät hänet julkisuuden vainon armoille.

Yritysten yhteiskuntavastuusta pidetään paljon puhetta. Yksityinen osakeyhtiö on suhteellisen yksinkertainen tapaus. Se hoitaa omat asiansa, joihin politiikalla ei ole erityistä sanomista.

Omistukseltaan hajautuneessa pörssiyhtiössä johto on kukkulan kuninkaana ja voi tehdä aika lailla mielensä mukaan. Lähinnä kehno tulos ja sen myötä romahtava pörssiarvo luovat painetta muutokseen.

Valtion kokonaan omistaman pörssiyhtiönkin johtaminen on varsin suoraviivaista. Sehän on tavallaan valtion yksikkö, joka tekee juuri niin kuin omistaja edukseen näkee eli kuten valtio käskee.

Jännittävimpiä vaiheita kohtaavat valtion osin tai jopa enemmistöllä omistamat pörssiyhtiöt. Hallitus on vastuussa kaikille osakkeenomistajille, niin pienimmille kuin suurimmalle, jolla on ratkaisuvalta yhtiökokouksessa.

Poliitikon äänestäjät eivät jaksa ymmärtää, miksi hän ei puutu yksinkertaisella enemmistövallallaan valtion omistaman yrityksen tekemiin joukkoirtisanomisiin, tehtaiden sulkemisiin, tuotannon siirtoon ulkomaille, johdon palkkioihin, verosuunnitteluun ja muihin suurta julkista huomiota synnyttäviin toimiin. Todellisuudessa ministeri on usein autuaan tietämätön pörssiyhtiön toimista, kun toimittajat aamuvarhaisella alkavat kärttää hänen selitystään tai edes kommenttia.

Suoraviivainen selitys, että yhtiö hoitaa omat asiansa, ei kansalle riitä. Wallenbergit, joiden periaate on ollut vaikuttaa vaan ei näkyä, ovat kyllä pystyneet firmojaan ohjaamaan, samoin kulloinenkin Herlin, ja Erkon sana kuultiin pörssiyhtiö Sanomassa. Miten on mahdollista, että ministeri ei voi tehdä mitään, kysyvät äänestäjät.

Valtion tahto on monitahoisempi kuin jonkun omistajaperheen, jonka piirissä siinäkin voi olla hyvin kummallisia ilmiöitä ja vaiheita. Toisaalta demokraattisen edustuksellisuuden periaate on aivan selvä: Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, ministerillä on valta päättää toimialallaan. Ministeri voi aivan hyvin määritellä valtion tahtoa omistustensa suhteen.

Valtio-omistaja vaatii taustansa takia erityistä huomiota. Johdon on kyettävä perustelemaan päätöksensä, hankalatkin, niin, että ne kestävät julkisenkin tarkastelun eivätkä vedä suurinta omistajaa vahingolliseen kohinaan.

Johdolta vaaditaan politiikan ymmärrystä, yhteiskunnallisten signaalien ja ajattelujen tunnistamista sekä selkeätä viestintää, joka perustelee välttämättömät toimet ymmärrettävästi, uskottavasti, kiinnostavasti ja hyväksyttävästi. Tämä on täysin mahdollista, ja jotkut firmat osaavat sen, jotkut möhlivät toistuvasti.

Oletus on, että johto ei suinkaan tee kipeitä päätöksiä pahuuttaan, vahingoittaakseen henkilöstöä, näivettääkseen suomalaisia paikkakuntia tai tuhotakseen suomalaista työllisyyttä. Aivan varmasti on parempia syitä, jotka voidaan kokea myös yleisön mielessä hyväksyttäviksi, kun ne pitävästi perustellaan ja oikein viestitään.

Uusi johtajapolvi on hyvin koulutettua, erittäin ammattitaitoista ja osaa päätyönsä, yhtiön arvon lisäämisen. Laaja yhteiskunnallinen näkemys ja harrastus ei heitä useinkaan kiinnosta.

Eräs valtion pörssiyhtiön hyvää työtä ja tulosta tehnyt toimitusjohtaja sanoi, että hän ennen valintaansa nimenomaisesti vaati vastauksen yhteen kysymykseen: Tuleeko minusta pörssiyhtiön vai valtionyhtiön toimitusjohtaja? Hallituksen puheenjohtaja ja omistajaohjaus vastasivat, että pörssiyhtiön. Vastaus on tietenkin väärä.

Hänet valittiin pörssinoteeratun valtionyhtiön johtoon, ja se vaatii omanalaisensa erityisosaamisen yhtiön johtamisessa. Hän tarvitsee tuekseen yhteiskunnallista ymmärrystä.

Vielä tärkeämpää tämä osaaminen on omistuksen nivelkohdassa, omistajaohjauksessa ja Solidiumissa, joissa pitää hallita viestintä molempiin suuntiin. Juuri tässä ne ovat kompuroineet ja aiheuttaneet harmia ministerilleen.

Yhteiskunnallinen ja ympäröivän maailman ymmärrys ei nykymaailmassa ole kohtuuton vaatimus kenellekään, jolle on uskottu merkittävä vastuu. Itse asiassa se on välttämätöntä muillekin kuin valtionyhtiölle.

Suomi, jossa valtiolla on edelleenkin suhteellisen paljon yritysomistusta, voisi jopa aurata kehitystä, näyttää, että valtiokin voi ja osaa olla hyvä omistaja, jonka mukanaolo on omiaan lisäämään yrityksen arvoa. Valtio on kuitenkin taloudellisesti vakaa osakas, tavallaan takuu muille omistajille.

MATTI SAARINEN

YRITYSTUKIA ON MAHDOTONTA LEIKATA

Mitä yhteistä on Tuuliwatilla, Viking Linella, Kasvuryhmä Suomella, Mandatumilla, Aapajärven jahdilla, HK-Scanilla ja S-ryhmällä? Nämä yritykset ja yhdistykset ovat saaneet yritystukia vuonna 2106 valtion maksamasta 4, 1 miljardin euron yritystukipotista. Poliitikkojen jakamilla veroeuroilla on tuettu tuulivoiman rakentamista, huviristeilyä, kannattavia pörssiyhtiöitä, kelo-iglujen ja pitkospuiden rakentamista ja perhetyötä sekä keskittynyttä ruokakauppaa.

Kukaan ei ole vuosikausiin pystynyt selvittämään, millä perusteilla yritystukia jaetaan. Ekonomistit ja virkamiehet ovat vuosikausia toistelleet yritystukien vääristävän kilpailua ja lisäävän kansantalouden tehottomuutta. Viesti ei ole mennyt perille, yritystukien määrä kasvoi 4,1 miljardiin euroon vuonna 2016. Jos tukipottiin lisätään vielä maatalouden kansallinen tuki (runsaat 1 miljardia euro) ja alennetut alv-kannat ( yhteensä 3 miljardia euroa), nousee tuki käsittämättömään 8 miljardiin euroon.

Tehottomien ja haitallisten tukien lista on loputon, esimerkkeinä uusiutuvan energian tuki, energiaintensiivisten yritysten veronpalautus, maatalousyrittäjien, turkistuottajien ja poronhoitajien lomituspalveluiden rahoitustuki ja niin edelleen.

Poliittiset päättäjät ja yritystukien saajat perustelevat tätä käsittämätöntä miljardipottia työpaikoilla ja kilpailukyvyllä. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on todennut julkisuudessa: ”En ole valmis ottamaan sitä riskiä, että menetämme työpaikkoja”. Onko porvariministeri todella sitä mieltä, että veronmaksajien rahoilla tuetaan konkurssiyritysten työpaikkoja tai S-ryhmän kilpailukykyä ruokamarkkinoilla, jossa ei ole olemassa edes kilpailua.

Kasvuryhmä Suomi ry. sai vuonna 2016 toimintaansa valtiontukea 134.811,00 euroa. Yhdistys käyttää veromaksajien avustuksia toimintaan, jota kuvaillaan sellaisilla iskulauseilla kuin ”yrittäjyys takaisin yrityksiin” ja ”Suomi kohti kukoistavaa yrittäjähenkistä yhteiskuntaa”. Kasvuryhmän takana näitä hienoja tavoitteita ovat ajamassa muun muassa Suomen rikkain mies Antti Herlin ja yritystukia 31 miljoonan euron edestä yrityksilleen Tuuliwatti ja St 1 kahminut miljonääri Mika Anttonen, joka komeili yritystukia saaneiden listan kärkipaikalla vuonna 2016. On aikoihin eletty.

Erilaisia elinkeinotoiminnan verotukia maksetaan kymmenisen miljardia vuodessa. Tähän lukuun sisältyvät esimerkiksi arvolisäveron alennetut verokannat ja energian sekä liikenteen verohuojennukset. Näin tuet pienentävät tietysti valtion kassaa saamatta jääneinä veroina. Esimerkiksi Viking Line sai vuonna 24 miljoonan vuonna 2015 verotuen ja yhtiö maksoi veroja vain parisen miljoonaa.

On turha syyttää yrityksiä hulppeista verotuista. Sanotaan, että ei hullu ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. Ja näitä hulluja ovat poliittiset päättäjät, jotka ennen vaaleja yhteen ääneen esittävät miljardien yritystukien leikkaamista. Nyt yritystukien karsimista pohtii Mauri Pekkarisen parlamentaarinen työryhmä, jonka työ näyttä ylivoimaiselta. Ryhmän puheenjohtaja oli aikoinaan luomassa tukiautomaattia tuulivoimalle. Pekkarisen tytär ja vävypoika ovat olleet mukana tuulivoimakonsultointia harjoittavissa yhtiöissä.

Miksi sitten poliitikoille on ylivoimaista karsia ylisuuria yritystukia? Poliitikoille tuet ovat käyttökelpoinen keino jakaa omille äänestäjilleen ja muille sidosryhmille yhteistä hyvää veronmaksajien pussista. Yritystuen saajista löytyy myös kananedustajaehdokkaiden vaalirahoittajia. Kun tämän tietää, ei ole mikään ihme ettei yritystukia leikata.

Seppo Konttinen

RAKASTA TÄSSÄ SITTEN VEROJA

Olen ollut aina iloinen veronmaksaja. Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa koulutus, terveydenhoito, yhteiskunnan rakenteet ym. rahoitetaan veroilla mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Ketään ei jätetä ja heikoimpien puolta pidetään. Hyvätuloiset maksavat yhteisestä hyvästä enemmän kuin pienituloiset. Itse olen aina allekirjoittanut nämä kauniit ja ylevät ajatukset. Periaatteena on myös ollut, että samasta tulosta kaikki maksavat yhtä paljon veroja. Viime vuosina pääomatulojen ja palkkatulojen välistä eroa on yritetty kaventaa, hyvä näin, vaikka suurituloiset maksavat edelleen veroja pienemmillä prosenteilla kuin pelkästään palkkatuloja ansaitsevat keskituloiset. Ilahduttavaa on ollut myös havaita muutamien uusien nuorten yritysjohtajien positiivinen asenne veroihin. Yhteys hyvinvointiin ja yhteiskunnan turvallisuuteen tunnistetaan. Toivottavasti myös eräät vanhat kauppa- ja vuorineuvokset näkisivät saman yhteyden. Aikaisemmin maksetut verot eivät vapauta tämän päivän veronmaksuvelvoitteesta.

Mikä sitten tässä mättää. Itse kuuluin ja kuulun edelleen hyvin tienaavaan väestönosaan. Eläkkeelle jäämisen jälkeen verotus kuitenkin todella yllätti. Viimeisenä työvuotena maksoin palkastani veroa 29,5 prosenttia plus 8,15 prosenttia eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Yhteensä verot ja eläkemaksut olivat 37,65 prosenttia. Lisätulojen marginaalivero oli 43 prosenttia.

Ensimmäisenä eläkevuotena veroprosentti työtuloja selvästi pienemmästä eläkkeestä on 32 prosenttia ja lisätuloprosentti 40,5 prosenttia.  Eläke- tai työttömyysvakuutusmaksua eläkkeestä ei sentään oteta. Hallitus kertoi suureen ääneen, että palkkaveroja alennettiin tämän vuoden alussa. Kun eläketuloni laittaa verohallinnon vuoden 2018 verolaskuriin palkkatuloiksi, tulee veroprosentiksi 24,5 ilman eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja. Eläkeläisenä maksan siis 7,5 prosenttiyksikköä – useita tuhansia euroja – enemmän veroja kuin vastaavasta palkkatulosta. Maksan eläkkeestäni raippaveroa, jota selvästi suuremmasta palkkatulosta ei tarvinnut maksaa. Käytännössä maksan edelleen eläke- ja työttömyysvakuutusmaksua saamatta niille koskaan katetta.

Miksi tässä näin kävi? Verottaako hallitus todella tietoisesti eläkkeitä rankemmin kuin palkkatuloja? Jos eläketuloja halutaan verottaa rankemmalla kädellä, laitettakoon niille sitten reilusti jokin selvä lisävero, vaikkapa eläkeläisten ylimääräinen terveysvakuutusvero. Nykyisessä systeemissä yritetään selvästi hämärtää ja peitellä syitä eläkeläisten korkeampaan verotukseen, rehellisyyttä ja avoimuutta kiitos.

Verotuksen pitäisi olla mahdollisimman yksinkertaista ja tasapuolista. Nykyinen systeemi on epäreilua ja epätasa-arvoista. Maksan edelleen veroni iloisin mielin, mutta toivon, että kaikki tulot laitettaisiin samalle viivalle ja verotus samanlaiseksi, kiitos.

Ilkka Lehtinen

RUOTSINMAIKKA ON SANKARI

Kun Ritva Viljanen marraskuussa valittiin Vantaan kaupunginjohtajaksi, sai tärkeä nimitys runsaasti julkisuutta. Ylen ruotsinkieliset tv-uutisetkin haastatteli kaksikielisen Vantaan tulevaa johtajaa. Viljanen halusi puhua ruotsiksi ja oli kirjoittanut vastaukset valmiiksi paperille, josta hän ne luki.

Myötähäpeä alkoi hiipiä katsojaan – ääntäminen oli kuin Paasikiven englanti. Kouluruotsi oli päässyt pahasti ruostumaan.

Viljasen loistava ura, joka käsittää mm. työt Helsingin apulaiskaupunginjohtajana, sisäministeriön kansliapäällikkönä, palvelua kahdessa muussakin ministeriössä, väestörekisterikeskuksen ylijohtajana sekä kaksi akateemista loppututkintoa, ei ole riittänyt toisen kansalliskielemme taitoa terästämään.

Viljanen ei ole poikkeus. Lähes säännönmukaisesti etenkin häntä nuoremman polven suomenkieliset eivät ruotsista juuri piittaa, vaikka ovat ”pakolla” sitä koulussa tuntitolkulla päntänneet.

Viestintäväkeä rekrytoidessa kohtaa ”kympin tyttöjä”, jotka vaikuttavat olevan hyviä kaikessa. Englanti on ääntämistä myöten täydellinen, jokin tai parikin muutakin kieltä innokkaan harrastuksen aihe.

Äärimmäisen harvoin ilmestyy ruotsia osaava viestintäkokelas, ellei nyt satu olemaan suomenruotsalainen, jolloin taas suomen kirjoitus voi kaivata harjoitusta. Mistä moinen välinpitämättömyys toista kotimaista kohtaan, selkeä karttelu?

Silloin harvoin kun ruotsista innostunut nuori aikuinen sattuu puheisiin, on lähes aina selitys tähän poikkeukseen: ”Minulla oli niin hyvä ruotsinmaikka koulussa, että hän sai meidät innostumaan aineestaan.”

Ruotsin tuntien läpivienti nykypolville voi tuntua opettajasta kuin kivirekeä vetäisi. Siksi maikka, joka saa luokan innostumaan ja oikeasti oppimaan, on sankari, jolle kuuluu mitali.

On selvää, että rationaalisin hyötyargumentein keskittymistä ruotsinkieleen on vaikea puolustaa, etenkin nykynuorille. Ruotsia puhutaan maailmassa toki enemmän kuin lilliputtikieli suomea, mutta kansainvälistä työuraa miettivä tietää, että ruotsalaistenkin maailmanyritysten konsernikieli on englanti.

Englannilla, joka tosiasiassa on Suomenkin kakkoskieli, pärjää kaikissa Pohjoismaiden pääkaupungeissa, myös Helsingissä erittäin hyvin. Muutenkin eletään maailmankylässä, jossa englanti dominoi. Se on käytännössä pakollinen, ruotsi ei pitkälle kanna. Suomen kansainvälistyessä ja ”liityttyä Eurooppaan” pohjoismaisen yhteyden korostamisen merkitys on suhteellisesti vähentynyt

Toki olosuhteet ja elämäntiet vaihtelevat. Suomeen hakeutunut pakolainen voi onnekseen joutua vaikkapa Närpiöön tai muualle ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Siellä tiettävästi osataan kotouttaa, integroida tulokas uuteen outoon kotipaikkaansa, paljon paremmin kuin lähes kauttaaltaan kanta-Suomessa. Voi jopa käydä niin hyvin, että hän oppiikin suomen sijasta ruotsinkielen – aikamoinen laajennus elämän mahdollisuuksiin, kun koko Pohjola avautuu eikä rajoitu vain Suomeen.

On suomenruotsilla merkityksensä ja ansiosta. Runebergistä lähtien se on vaikuttanut suomalaisuuteen ja kansalliseen sivistykseen.

Toivoisi suomenruotsalaisuuden kulttuurin jaksavan kukoistaa ja rikastaa Suomen tulevaisuutta. Ääripääajattelu ei tähän agendaan istu, ei sen enempää ruotsinkielisten eristäytyminen kuin vihapuhe heitä kohtaan.

Järkevälle, käytännössäkin toimivalle kielipolitiikalle on tarve. Pääasiassa suomenkieliset vaikuttajat perustivat vuonna 2010 Kansalliskielet r.y:n, joka haluaa ajaa molempien kansalliskieltemme, suomen lisäksi erityisesti myös ruotsin asiaa. Tätä ajattelua ja ratkaisujen hakua tulisi saada esiin, ääriasenteiden väliin rakentavaksi vaihtoehdoksi. Harmi, ettei yhdistyksestä ole aivan viime aikoina juuri kuulunut.

Matti  Saarinen

HYVÄÄ HINTAVUOTTA 2018

Suomen talous kasvaa nopeammin kuin vuosiin. Kasvusta huolimatta hintarintamalla on hiljaista. Vaikka Euroopan keskuspankin ”setelirahoitus” on edelleen huomattavaa, ei se aiheuta inflaatiopaineita. Tämä on ollut ekonomisteille vaikea paikka, eivätkö vanhat opit enää pädekään? Kiinteistömarkkinat ovat ainoa talouden lohko, joka on ylikuumentunut. Sielläkin hintakehitys on ollut rauhallista, vaikka rakentamisen ja kauppojen lukumäärät ovat olleet huippuluokkaa parin viime vuoden aikana.

Entä miltä hintavuosi 2018 näyttää tavallisen kuluttajan kannalta. Talouden nopeasta kasvusta huolimatta inflaatio on ollut viime vuosina alhainen ja vuosi 2018 ei tuo tähän muutosta. Palkankorotukset ovat liukumineen kahden prosentin tuntumassa ja inflaatio voi pysyä parhaimmillaan yhdessä prosentissa. Palkansaajien ostovoima nousee prosentin verran. Työeläkkeet nousivat vuoden alussa 0,55 prosenttia ja kansaneläkkeet ja siihen sidotut etuudet pysyivät lähes ennallaan. Eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden reaalinen palkkakehitys menee  pakkasen puolelle. Pitää muistaa, että eläkeläisiä ja työttömiä on 1,8 ja työllisiä 2,4 miljoonaa.

Vuoden 2018 yhden prosentin inflaatiosta neljäsosa syntyy valtion ja kuntien verojen ja tariffien nostoista. Kevyen polttoöljyn litrahinta nousee arvonlisäveroineen vajaa kaksi senttiä ja tupakan ja alkoholin hintojen nousut nostavat inflaatiota 0,22 prosenttiyksikköä. Alkoholiveron nousua kompensoi vahvojen oluiden ja lonkeron hintojen lasku niiden tullessa tavallisten ruokakauppojen valikoimaan. HUS:n sairaalamaksujen ja poliklinikkamaksujen nousu nostaa inflaatiota noin 0,05 prosenttiyksikköä. Inflaatiota hidastavat päivähoitomaksujen ja autoveron muutaman satasen alennus.

Raakaöljyn tynnyrihinta pysynee 65 dollarissa ja euron dollarikurssi 1,2:ssa. Yleisen hintatason vakaana pysymisen takaa tuottavuuden viime vuosia nopeampi nousu. Ainoa hintakehityksen ongelma-alue voi olla palvelut. Kustannusten nousua on vaikea korvata lyhyellä tähtäimellä tuottavuuden nousulla.

Elintarvikkeiden nelisen vuotta jatkunut hintojen lasku päättyy, mutta suurempaa nousuakaan ei ole näkyvissä. Tuonnissa ”Kiinailmiö” jatkuu edelleen, eli ainakaan kulutustavaroiden hinnoissa ei ole odotettavissa nousuja.  Asuntojen hinnoissa pientä nousua on odotettavissa pääkaupunkiseudulla, muualla maassa hinnat pysyvät paikallaan tai laskevat hieman. Asuntotuotanto jatkaa lähes ennätystasolla ensi vuoden. Vilkas asuntotuotanto pitää hinnat ja vuokrat kurissa. Vuokra-asuntojen lisääntyvä tarjonta hidastaa vanhojen asuntojen kysyntää pitäen niiden hinnat kurissa.

Terveydenhoidossa kytee pieni inflaatiopoikanen. Sote siirtää terveydenhoidon kustannusvastuun kunnilta maakunnille. Viime vuosina eräät suuret kunnat, Helsinki ja mukaan lukien HUS, eivät ole nostaneet terveydenhoidon maksujaan STM:n ylätasolle. Soten tullessa voimaan, maakunnat nostavat kaikki maksunsa maksimitasolle. Tästä on hyvänä esimerkkinä HUS:n tariffimuutokset tämän vuoden alussa. Liikenteen palveluissa kilpailu kiristyy ja hinnat ovat ennemminkin laskussa kuin nousussa. Kaiken kaikkiaan Suomalaiset voivat aloittaa vuoden 2018 rauhallisesti myös hintojen osalta.

Rauhallista ja hyvää hintavuotta 2018

Ilkka Lehtinen

PIENKAUPPOJEN KUOLINKAMPPAILU

Kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen vuoden 2016 alusta lähtien on johtanut pienten markettien, kioskien ja kyläkauppojen kuolemiin. Taajamien ja lähiöiden ulkopuolella jokapäiväistä leipää joudutaan yhä useammin hakemaan kymmenien kilometrien päästä.

Monissa kunnissa on asukkaiden verorahoilla lähdetty tukemaan liiketilojen remontointia ja alhaisilla liiketilojen vuokrilla pidetty hengissä kirkonkylän viimeistä ruokakauppaa, jotta kuntalaisten ei tarvitsisi lähteä kauppareissulle naapurikuntaan.

Kun Kaakkois-Suomen Rautjärvellä 4000 asukkaan kunnassa Kesko sulki kunnan viimeisen kaupan, oli kuntalaisten 80 000 euron remonttiavustuksella lähdettävä tukemaan uutta kauppiasta. Näin keskusliikkeet ovat onnistuneet siirtää kaupan omat kustannukset veronmaksajille.

Kilpailuviranomaisten hyväksymä kauppa, jossa Kesko osti Siwat ja Valintatalot, johti välittömästi 200 pienkaupan sulkemiseen. Sipilän hallituksen päätökset ovat sataneet suoraan markkinajohtajien S-ryhmän ja Keskon hypermarkettien laariin. Viime vuonna alle sadan neliön suuruisten päivittäistavaramyymälöiden myynti putosi 12,1 prosenttia (PTY), samaan aikaan hypermarkettien myynti kasvoi yli neljä prosenttia.

Vuode 2015 lopulla kauppojen aukioloaikojen avaamista perusteli valtiovarainministeri Aleksander Stubb julkisuudessa sillä, että ”valinnanvapaus lisää työllisyyttä ja tehostaa kilpailua”. Hänen puoluetoverinsa Juhana Vartiainen todisti, että aukiolojen vapauttamisen merkitsee tavalliselle kuluttajille suurempaa vapautta löytää toisensa markkinoilla. Kaupan Keskusliiton toimitusjohtaja Juhani Pekkala pani paremmaksi väittämällä, ettei sääntely edistä kilpailua vähittäiskaupan alalla.

Herrojen perustelut olivat kansalaisille syötettyä pajunköyttä. Miten kauppojen lukumäärän väheneminen lisää kilpailua? Miten kuluttajien valinnanvapaus kasvaa, kun kauppa palvelut karkaavat yhä kauemmaksi kotiovelta ja miten työllisyys lisääntyy kauppapaikkojen vähetessä.

Sipilän hallituksen päätökset ovat yksiselitteisesti johtaneet vähittäiskaupan keskittymiseen kahden suuren S-liikkeen ja Keskon haltuun. Miksi keskusta ei ole kantanut huolta maaseudun näivettymisestä, miksi kokoomusta ei kiinnosta ajaa kauppiasyrittäjien etua. Kun tiedetään puolueiden, kaupan ja vaalirahoituksen välisestä liitosta, vastaus on ilmiselvä. Kunnissa poliittisilla päätöksillä jaetaan parhaita kauppapaikkoja ja rahastetaan samalla rahaa puolueelle ja sen jäsenille. Kaupan päälle tulevat poliitikoille lankeavat kaupan luottamustoimet etuineen.

Vähän aikaa sitten maa- ja metsätalousministeri Juhani Leppä (kesk.) esitti julkisuudessa: ”On erittäin huolestuttavaa, että palvelut uhkaavat entistä enemmän näivettyä (HS. 22.11.).” Lausuntonsa lopuksi ministeri totesi, ”on tehty paljon toimia tällaisen kehityksen pysäyttämiseksi”. Ministerin lausunnot eivät olleet tarkoitettu vitsiksi.

Seppo Konttinen

 

Sote tuo vaiko vie

Viime vuosien kaikki hallitukset ovat sekoilleet Sote uudistuksen kanssa. Sipilän hallitukselle tärkeintä on maakuntahallinto ja valinnanvapaus, tavallinen ihminen on unohtunut. Hallitus ei ole myöskään kertonut mitään konkreettista, miten se aikoo saavuttaa lupaamansa kolmen miljardin säästöt.

Yritetään katsoa ja ymmärtää Sotea tavallisen ihmisen kannalta, miten Soten tulisi toimia ja millaisia ongelma ja karikoita uudistus sisältää. En väitä ymmärtäväni asiasta mitään, toivottavasti joku tietää ja ymmärtää uudistuksen käytännön ratkaisut paremmin.

Ensimmäinen mitä en ymmärrä on se, että ihmisten pitää valita terveyspalvelujen tuottaja määräajaksi. Miksi pitää sitoutua henkilökohtaiseen kokonaispakettiin, miksi ei anneta mahdollisuutta tapauskohtaiseen valintaan.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Minulle tulee flunssa tai jokin muu pieni tarve käydä lääkärissä. Jos terveyskeskus ei ole lähellä tai siellä on pitkä jono, voisin mennä vaikkapa lähimpään Terveystalon toimipisteeseen. Yhteiskunnan kannalta on oleellista, kuinka paljon se maksaa tästä Terveystalolle. Jos yhteiskunta on laskenut, että yksi normaali lääkärinkäynnin hinta on 60 euroa, tulisi yksityiselle toimijalle maksaa palvelusta korkeintaan 50 euroa. Lääkäreiden pitää joustaa taksoissaan ja ymmärtää kansantalouden yksinkertainen kaava hinta*määrä on arvo. Pieni tinkiminen hinnasta korvautuu määrän kasvulla ja kokonaistulot eivät laske.

Seuraava karikko on, kuinka paljon Terveystalo saa lääkärissä käyntini yhteydessä tehdä laboratorio- ja röntgenkokeita ja millä hinnalla. Tähän pätee sama kuten edellä, yhteiskunta laittaa hintakaton näiden palvelujen hinnoille ja määrille. Tähän kuten lääkärissäkäyntiinkin sopisi tarkoin hinnoiteltu seteli, jonka yhteiskunta maksaa.

Entä jos Terveystalon lääkäri haluaisi antaa minulle lähetteen erikoislääkärille. Millä ehdoilla ja millä hinnalla se voisi toimia. Terveystalo maksimoi tietysti hoidon eli laboratorio-, röntgen- ja erikoislääkärin palveluja tuputetaan tappiin asti. Näihin pitäisi saada säädökset, jotta Sotesta ei tulisi yksityisen terveydenhoidon kultakaivosta.

Entä sitten, jos erikoislääkäri haluaa ohjata potilaan johonkin jatkotoimenpiteisiin, millä perusteilla hän saisi tehdä niin ja kuka jatkotoimenpiteet tekisi ja millä hinnalla. Ongelmaksi tulee nykyisten yhteiskunnan erikoissairaanhoidon ja yksityisten sairaaloiden työnjako. Julkisen terveydenhoidon pitää aina ja joka tapauksessa kyetä tekemään nämä toimenpiteet. Jos uudessa järjestelmässä toimenpiteet ohjataan osittain yksityiselle puolelle, tulee julkiselle puolelle tyhjäkäyntiä. Tämä tulee yhteiskunnalle kalliiksi ja Sote säästöt voidaan unohtaa.

Meillä on hyvä viiden Yliopistollisen sairaalan verkosto täydennettyä 16 keskussairaalalla. Eikö pitäisi ottaa järki käteen ja rakentaa sekä kehittää koko Sote uudistus nykyisten viiden Yliopistollisen sairaalan ympärille. On aivan varmaa, että yksityiselle sektorille jää tehtäviä perus- ja erikoissairaanhoidon alueella. Ei pilata nykyistä kansainvälisestikin katsottuna tehokasta järjestelmää.

Ilkka Lehtinen

 

Mitä miehiä Valtiomahdin takana

Konttinen – Lehtinen – Saarinen – Vitie, Mitä he ovat miehiään?

Seppo Konttinen on entinen Yleisradion lahjomaton taloustoimittaja ja tuottelias tietokirjailija, Ilkka Lehtinen Tilastokeskuksen eläköitynyt hintaindeksimies ja tietävä julkinen keskustelija, Matti Saarinen viestinnän ammattilainen Suomen talouden huipulta ja Kari Vitie entinen Yleisradion taloustoimittaja ja talouselämän täysiverinen lobbari. Mikä näitä miehiä yhdistää? Yhteinen tekijä löytyy 1970- luvun alun taistolaishenkisestä Helsingin yliopistosta. Kaverukset tekivät kykyjensä mukaan jäynää taistolaisille Valtiotieteellisen tiedekunnan kokouksissa ja riennoissa. Erikoisalana olivat ainejärjestöjen valtausyritykset ja tiukat kysymykset marxismin perusteista ja toimivuudesta. Nyt he kirjoittavat faktan pohjalta aikaan osuvia ja ajatuksia herättäviä blogeja taloudesta ja politiikasta. Yhteisestä taustasta huolimatta kaverukset eivät aina ole asioista samaa mieltä, myös sisäisiä taisteluja on luvassa. 

Konttisen sydäntä lähellä ovat kilpailupolitiikan sekä maatalouden ja teollisuuden tukien terävä ruodinta, Yleisradion toimituspolitiikan ravistelu, mikään mikä liikkuu ei ole Sepolle vierasta.

Lehtisen omaa aluetta on hintapolitiikka laajasti. Siihen kuuluvat asumisen hinnat ja asuntopolitiikka. Lehtinen käsittelee ja analysoi yleistä hintakehitystä sekä kommentoi kriittisesti maassa harjoitettavaa talous- ja tulopolitiikkaa, konkreettisesti ja selkokielellä. Sydäntä lähellä on elintarvikkeiden hintakehitys Suomessa ja muissa EU-maissa. Lehtinen kaartaa joskus myös politiikan puolelle.

Matti Saarinen on viestintäkonkari: Nokian, Nesteen ja Leonian viestintäjohtamiset sekä sittemmin 12 vuotta viestintätoimisto Kreab Oy:n toimitusjohtajana, nyttemmin hallituksen puheenjohtajana. Monessa liemessä keitetty, erityisen tiukkoihin viestintäpähkinöihin vastustamatonta vetoa tunteva viestijä haluaa edistää suoraa puhetta. Eliitti vaikeroi, kun kansa äänestää ”väärin”. Sen on opittava viestimään, niin että sanoma ymmärretään ja kiinnostaa.

Vitien vahvoja alueita ovat Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka sekä metsäpolitiikka. Nato – Venäjä – Suomen puolustuspolitiikka on Karin kotikenttää. Kokemukset sotilasattaseana ja Ulkoministeriön metsälobbarina antavat vahvan pohjan Karin teräville jutuille. Yleisradiota Karikaan ei jätä rauhaan. Yhteinen punainen lanka kolmikon jutuille on; valtaa pitäjille ei pidä antaa hetkenkään rauhaa! 

Palstalla saattaa vierailla muitakin laajan kaveripiirin aktiiveja vuosikymmenten varrelta, sellaisia, joilla on herättävää sanottavaa.

Karjalan asia on meidän

Harva suomalainen tietää tänä itsenäisyyden juhlavuonna suomalaisen
vallankumouksen tekijöiden kohtaloista. Suomessa vallankumous kuihtui
vuonna 1918 kapinaksi ja luokkasodaksi. Marraskuussa 1917  Stalin kävi kiihottamassa sosialidemokraattien johtoa vallankumouksen tielle luvaten aseita ja viljaa. Lenin antoi ohjeita nopeasta toiminnasta O.W. Kuusiselle.

Mommilan murhat marraskuussa 1917 oli vaatimaton yritys verrattuna
Pietarin murhiin samaan aikaan. Suomalaiset toverit tuhrasivat ja
vallankumouksen henki hylkäsi heidät. Valta olisi pitänyt kaapata heti
eikä vasta tammikuussa 1918. SDP:n ja Punakaartin johtomiehet
pakenivat sisällissodan viimeisten taisteluiden aikana
Neuvosto-Venäjälle. Tappion taustalla oli Neuvosto-Venäjän ja Saksan
maalikussa 1918 solmima rauhansopimus, jossa Neuvosto-Venäjän johto
petti aiemmin tukemansa Suomen kansanvaltuuskunnan ja Punakaartin.

Tappion kärsineiden uusi isänmaa oli Karjalan autonominen
sosialistinen neuvostotasavalta, jossa suomalaiset punaiset olivat
johtotehtävissä vuoteen 1935 saakka, jolloin alkoi Stalinin terrori ja
suomalaisen kansanmurhan valmistelu. Ensimmäinen uhri oli Karjalan
päämies Edvard Gylling, joka erotettiin virastaan satojen muiden
suomalaisten mukana ja tuomittiin kuolemaan. Samalla alkoi
suomalaisten kansanmurha, jota Ikitie-kirja ja elokuva kuvaavat.

Suomessa tunnetaan vuoden 1918 sisällissodan uhrit. Suomen
kommunistisen puolueen perinnepuolueen Vasemmistoliiton ja SDP:n
edustajat puhuvat ja laskevat seppeleitä vappuna kaatuneiden ja
lahtarien teloittamien punaisten haudoilla. Karjalan tasavallassa
suomalaisten tovereiden haudoilla ei kukaan laske seppeleitä. Heidät
on unohdettu.

Suomen punakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen hautamuistomerkki on
Zadekan haustausmaalla Petroskoissa. Haapalaista syytettiin vuonna
1937 vastavallankumouksellisesta ja nationalistista toiminnasta. Hän
ei murtunut NKVD:n varmasti hellämielisissä kuulusteluissa. Olisi
kannattanut. Niin kuin Stalin sanoi, tunnustaminen olisi tehnyt hyvää
hänen sielulleen. Puoli vuotta myöhemmin Eeron poikakin Toivo, joka
toimi Petroskoin suksitehtaan yli-insinöörinä, todettiin syylliseksi
nationalismiin ym. Hänet teloitettiin kesäkuussa 1938.
Sama kohtalo oli 34:lle SDP:n kansanedustajalle, jotka ammuttiin
kansanvihollisina Venäjän Karjalassa.

Suomalaisten toverien pitäisi laskea myös seppele Haapalaisen muistomerkille
esim. tekstillä ”Suomen itsenäisyyden puolesta taistelleelle punapäällikkö
Haapalaiselle”. Siellä Petroskoin hautausmaalla ei ole koskaan näkynyt
SDP/SKP/SKDL/Vasemmistoliiton edustajaa kunnioittamassa suomalaista
vallankumouksellista itsenäisyystaisteluun osallistunutta henkilöä.

Toisaalta vapaussodan tematiikan kannattajiltakaan ja muilta
porvareilta ei löydy ymmärrystä näiden noin 20 000:n suomalaisen
kansanmurhan muistomerkkien rahoittamiseen. Heidän mielestään Stalin
auttoi Suomea murhauttamalla nämä luokkasodan hävinneet punaiset,
loikkarit ja Amerikasta tulleet työläisten paratiisin rakentajat. Jos
nämä kaikki Karjalassa olleet punaiset suomalaiset olisivat olleet
elossa Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen vuonna 1939, sodan tulos olisi voinut olla vähän ikävä – Suomi ja suomalaiset olisivat joutuneet tuhon tielle, niin kuin muissa Neuvostoliiton miehittämissä maissa.

Kari Vitie

Verotus nuijii keskiluokkaa – köyhät ja rikkaat osaavat väistää

Marraskuun alussa saatiin taas suomalaisten iloksi ja kauhistukseksi kansalaisten verotiedot. Tai oikeastaan ne ovat tulotiedot, jotka kiinnostavat. Saman työpaikan heikosti suoriutuva tyhjäntoimittaja tienaakin selvästi enemmän kuin joku ahkera, joku saa kymmenen kertaa enemmän kuin saman firman pienipalkkaisin ja jonkun tulot ovat kasvaneet satakertaisesti palkkaneuvotteluissa väännettävän korotuksen verran.

Rauhoittava perustelu on, että kyllä ne suurituloiset maksavat verojakin rutosti, rahoittavat hyvinvointiyhteiskuntaamme isolla panoksella, ja progressio vie heiltä leijonanosan. Veroasteen kiristyminen tulojen kasvaessa onkin ihan perusteltua. Lisäsatasen merkitys miljoonatuloihin on paljon pienempi kuin sama lisäys tonniin – rajahyöty pienenee kun on jo kylliksi, sanoo kansantaloustieteijä.

Ei progressio kuitenkaan ihan kaavamainen asia ole. Suurimpien tulojen joukossa on hämmästyttävän pieniä veroprosentteja. Kun ansiotulo on vaikkapa 100 000 euroa, siis noin kahdeksan tonnia kuussa, mutta pääomatulo samalla ihmisellä lähes kolme miljoonaa euroa, jää veroprosentti runsaaseen 30 prosenttiin!

Siinäpä se. Väestöltä koottava verokertymä noudattelee muodoltaan Gaussin kellokäyrää, ns. normaalijakaumaa. Kovin niukasti saadaan veroja käyrän alkupäästä eli köyhiltä, koska he elävät suurelta osin tulonsiirroilla.

Sama koskee loppupäätä, jossa ovat rikkaat. Vaikka ne harvat suomalaiset tosirikkaat verotettaisiin puhki, ei siitä paljon saada. Eikä saada nykyveroillakaan, koska heillä on mahdollisuus verosuunnitteluun.

Suuri vuori on keskellä, palkansaajat, laaja keskiluokka, jolta tiristetään joka ikinen verosentti, ja verot haetaan ”vaikka pitkospuiden päästä”, kuten kansa sanoo. Parhaiten tienaavalla keskiluokka 30 prosentin vero jää unelmaksi, koska siitä keskiluokkavuoresta vero on kiskottava.

Köyhät ja rikkaatkin voivat hyvin kuorossa kannattaa veronkiristyksiä, koska he pystyvät ne välttämään. Sen sijaan isosta keskiluokasta nyhdetty pari lisäprosenttiyksikköä täyttää valtion kirstua mukavasti, ja sovelluksia löytyy, raippaverot ym., vain mielikuvitus rajana.

Palkkatuloprosentin helpotus käy ennen pitkää välttämättömäksi. Ponnistelusta ja ahkeruudesta rankaisu niin, ettei juuri mitään jää käteen, rapauttaa yhteiskunnan. Keskiluokkaa ei voi äärimmilleen kiusata. Veropohja laajaksi, vähennykset ja poikkeukset pois.

Yhteisövero, siis yrityksiltä kerätty vero menee useana vuonna melkein päikseen yritystukien kanssa. Jälkimmäisillä on monasti elinkeinoelämän välttämätöntä uudistusmista estävä vaikutus. Yritysveron poisto ei maata kaataisi, henkilöverokiilan kavennus auttaisi väen palkkaamisessa, lisäisi työllisyyttä ja virkistäisi taloutta, kun ahkera ihminen saa nykyistä enemmän käteen.

Matti Saarinen

Page 2 of 3

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén